Alkupuhe


"Ervasti, se sahan pomo tuli oikein kotoa hakemaan minua, sanoi, että kyllä mulle riittää työtä aina. En mennyt, olin tietysti taas sen kaukokaipuun vallassa. Minä siis läksin yksin eteenpäin kohti uusia maisemia. Enkä minä karttaa katsellut, enkä välittänyt minne menin. Maailma oli avoinna edessä. Ja kaunis syksyinen aika. Niinä kahtena vuonna 1912-1914 minä kuljeskelin pitkin maanteitä ihan ympäri koko eteläsuomea. Poikkesin taloihin töihin, kun rahat loppuivat. Olin muutaman päivän ja lähdin taas. Se oli juuri sitä nostalgiaa minun kohdaltani, joka minua vieläkin vaivaa. Aina vaan on utelias vieraista maista ja vieraista paikoista. Pian huomasin, ettei minusta ole oikein metsätyömieheksi. Ei ollut sellaisia kamppeitakaan. Juu, lyhyeen loppui se. Matka jatkuu taas!  
Pitkän matkan olin jo mennyt, kun oli tien vieressä pieni mökki, vähän matkaa tiestä. Tietysti poikkesin. Kulkurin täytyy aina jo ulkoapäin katsoa meneekö sisään vai ei? Minä menin. Se oli n. 20 neliömetrin suuruinen huone. Ikkuna yhdellä seinällä, toisella ovi. Takkauuni sivuseinällä ja puhtaista uusista hirsistä tehdyt seinät. Oli siellä yksi mieskin, noin 40-vuotias, joka istui pöydän vieressä ja nyppi partaansa. Ei edes päätään kääntänyt, kun tulin sisään. Vastas sentään "päivääni". Enkä minä varronnutkaan mitään sen kummempaa. Istuin vaan penkille lepäämään. Mukavalta tuntuikin. Kysyi lopulta, että minne minä olen matkalla? Sanoin, etten tiedä ollenkaan, enkä tunne paikkoja täälläpäin. Jonnekin vaan. Hän alkoi nauraa ja sanoi, että taidatkin olla niitä klopetrottereita, niin kuin olen itsekin. Silloin kuulin ensimmäisen kerran sen nimityksen, jonka olen myöhemmin oikein ominutkin itselleni kaikessa hiljaisuudessa. Minä olen muuten tietämättäni jo pikkupoikana tainnut hakea sitä "klopetrotterin sinistä kukkaa" ja taidan hakea sitä vieläkin, kun aina on niin kuin kaukokaipuu vaivaisi. Kyllä kai se höpsötys sentään jo pian loppuu? Tulee aikuiseksi. Kai se on yleinen vika semmoinen." 
Pauli Vaara

Tervetuloa! こんにちは! Aloha! Malo e lelei!


Noin kirjoitti Pauli Vaara, minun äidin isoisä, ja ajassa liikuttiin 1900-luvun alkupuoliskolla. Äskeinen tekstihän oli suoraan kuin minun omasta kynästä ja ymmärrän täydellisesti, mitä hän tarkoittaa. Eli, se on kuulkaas sukuvika, jos suksi luistaa niin h*lvetisti, ettei perässä pysy kukaan!

Ja koska minä olen "kunniakkaasti" jatkanut suvun matkailuperinnettä aivan uusille ulottuvuuksille, niin omin tässä kohtaa klopetrotteri -tittelin omaan käyttööni. En tiedä oliko tuo "klopetrotteri" alun perin kirjoitusvirhe, mutta tykkään tuosta sanasta juuri noin kirjoitettuna, joten sillä mennään. Klopetrotteri kuulostaa kaiken lisäksi joltain hirvittävältä ympäristömyrkyltä, joten se sopii siinäkin suhteessa tämän retken teemaan mainiosti.

Kuten kaikki historian tunneilla hereillä olleet tietää, niin elämä vapaana tien päällä ja rallattelut loppui hyvin pian tuosta kirjoituksen ajankohdasta lyhyeen, kun maailmalla koitti hyvin synkät ajat. Mitä Pauliin tulee, niin kaukokaipuu ja "höpsötys" ei todellakaan loppunut, vaan samoilu tässä ulottuvuudessa jatkui aina vuoteen 1979 asti. Laukku oli aina valmiiksi pakattuna ja kun lentokentältä soitettiin, että tänään olisi peruutuspaikka halvalla, niin saman tien äijä matkaan...

Hansin alkusanat:


"Ehkä tuhosin tässä koko tulevaisuuteni kertarysäyksellä ja kuolen rottien syömänä nälkään ja pakkaseen - tai sitten avasin portit johonkin paljon parempaan tulevaisuuteen. Pääasia, että jotain tapahtuu - paikalleen jumittuminen olisi kaikista pahin vaihtoehto!"

Terzeppä terze!! Olen siis Hans (klopetrotteri jr) ja tykkään erityisesti trooppisista saarista ja kaikesta Japaniin liittyvästä - jos näin lyhykäisyydessään kaikki olennainen halutaan esittää. Se oli siinä, oliks vielä jotain? Voiks jo lähtee??? En oikeastaan osaa elämässä mitään, mutta se ei todellakaan estä häsäämästä ja väsäämästä kaikenlaista. Rentoa aloha spirittiä löytyy vaikka muille jakaa, enkä todellakaan stressaile tai vouhota turhista. Tulen todella huonovointiseksi sellaisten ihmisten seurassa! Matkailulle olen omistanut ja uhrannut elämässä about kaiken, mutta päivääkään en ole tätä päätöstä katunut!

Tällä kertaa en sitten todellakaan käytä mitään hymiöitä tekstin välissä osoittamassa mikä on huumoria, vaan jätän sen ihan lukijan omalle vastuulle selvittää. Enkä myöskään tee mitään oikolukuja tai muita nörttien juttuja, sillä aika ei vaan millään riitä kaikkeen. Teksti rävähtää suoraan mielestä tähän ja se on lopullisesti siinä. Olen matkamies enkä mikään kirjailija! Vaihtoehtoina tällaisessa matkablågeilussa on joko kirjoittaa tyyliin: ihanaa, ihanaa, aurinko paistaa, ollaan uitu ja kaikki on mahtavaa - tai sitten vuodattaa ihan oikeat ja rehelliset ajatukset ilmoille. Aion ehdottomasti käyttää jälkimmäistä vaihtoehtoa!

Okei, jos et ole ennen mitään minun kirjoituksia lukenut, niin tässä kohtaa yleensä aina narisen, että tämä ei vielä ole "se reissu" - mutta nyt tulee tärkeä tiedotusasia: tämä on se reissu! Tämän on perhana vieköön pakko olla SE reissu!

Yksi asia mikä on pakko sanoa myös tähän alkuun on, että koska kirjoitan aina "reaaliaikaisesti", niin jutut saattaa karara välillä totaalisesti käsistä. Kirjoitan ylös välittömästi kun jotain tapahtuu ja pudotan tekstit verkkoon heti kun yhteys on saatavilla. Saatan siis esimerkiksi tylyttää jonkun paikan alkuun ihan totaalisesti, mutta lopputulos voikin olla, että tykkäsin. Joo, näin se vaan elämässä menee, ei maha mittään! Olen huomannut, että jos kirjoittaa vaikka päivä tapahtuman jälkeen juttuja ylös, niin teksti on jo täysin väritöntä, mautonta ja hajutonta - ja se ei ole minun kirjoitustyyli ollenkaan se! Ja vaikka positiivisuus on minun mielestä ainoastaan joku sähköinen häiriötila aivoissa, niin perussävy tässä blogissa säilyy silti toivottavasti positiivisena.

Eteenpäin elävän mieli.


Minua riivaa siis täysin sama "sukuvitsaus" kuin klopetrotteri senioria, eikä pelkästä "matkakuumeesta" voi enää siinä vaiheessa puhua, kun tulenlieskat polttaa persuuksia välittömästi sohvalle alas istuessa. Minua vaivaa vielä sellainen, että en oikein tunne olevani kunnolla kiinni missään paikassa tai hetkessä, enkä oikein tunne oloani kotoisaksi milloinkaan. Ainut hetki milloin olen täysin kiinni elämässä, on silloin kun en ole kiinni missään - tie on avoin, ankkurit irti, laiva tuuliajolla ja kalenteri roskiksessa.

Matkailen aina paremman puoliskoni (todella paljon paremman) Katjan kanssa ja tälläkin kertaa hän on lähdössä rohkeasti (ihan omasta halustaan) seikkailuun mukaan. Katjaa ei tämä kirjoituspuoli kiinnosta hevon kukkua, joten minä pyöritän tätä showta ihan mielivaltaisesti. Meillä on kuitenkin sellainen yhteinen matkailutiimi, ettei parempaa voisi olla ja täydennetään aina sopivasti toistemme puutteita reissatessa. Jos toisella alkaa jonain päivänä suksi lipsumaan, niin toinen paikkaa. Ja mikä parasta, meidän huonot päivät ei yleensä satu ikinä samalle päivälle, joten ilman riitelyä on reissuista selvitty - ja ollaan muuten tehty pitkiä reissuja! Toivottavasti hommat sujuu myös tällä kertaa! Eli, tässä kohtaa on myönnettävä, että minulla on käynyt elämässä mieletön tuuri, kun olen löytänyt tällaisen puolison, joka tykkää matkailusta ja on jopa valmis uhraamaan kaiken muun sen tieltä. Ihan turha enää lottoa laittaa vetämään! Ja haloo, kuulutaan maailman ihmisistä varmaan johonkin 0,01 prosenttiin, joilla ylipäätänsä on mahdollisuus vipeltää vapaana ympäri boltsia. Ei voi valittaa!


Mutta valitan kuitenkin!


Jees... Koska Katjankin työt loppuu (tuli siis kenkää) myös "sopivasti", niin nyt on todellakin aika toteuttaa tämä missio. Sanon kuitenkin tässä ihan suoraan, että jos olet joku myöhempien aikojen klopetrotteri tai terminaattori ja luet tätä tulevaisuudessa, niin toivon todella ettet tule aikakoneella ainakaan tähän aikaan! Mene vaan suosiolla ohi! Vaikka minulla on onneksi töitä riittänytkin, niin olen kauhulla seurannut sivusta miten päivittäin tulee irtisanomisuutisia ja sitten mediassa jotkut pölvästit vielä huutelee, että menkää lusmuilijat töihin! Suomalaisia ei muka työn tekeminen kiinnosta ja kyllähän tekevälle tietysti aina työtä löytyy! Jos Kotkassakin on työttömyysprosentti yli 21% tällä hetkellä (syyskuu 2015), niin kyllä siinä ehkä aika paljon on muitakin kuin lusmuilijoita seassa?


"Ruokajonojen asiakkaista suuri osa on työssäkäyviä ihmisiä, joiden tulot eivät riitä normaaliin elämään. Peräti 900 000 suomalaista elää köyhyydessä, totesi seminaarin ideoinut kansanedustaja Antero Laukkanen, eduskunnan köyhyysryhmän varapuheenjohtaja."

Nyt on ihan selkeästi alettu käyttämään koko ajan enemmän "harjoittelijoita" tai jotain "työkokeiluja", ilman edes minkäänlaista ajatusta oikeasti työllistää ketään. Uutta vaan tilalle heti kun tuet loppuu - suunnittele siinä sitten tulevaisuutta! Vasta tuli uutisissa, että ruokajono Myllypurossa oli jo yli 700 metriä - maailman parhaassa valtiossa! Ja siinä on joukossa paljon työssäkäyviä ihmisiä mukana. Jos ei palkka vaan enää riitä kohtuulliseen elämiseen, niin siinä on kyllä turha selittää, että otetaan nyt vielä teiltä vähän "yhteisen hyvän" nimessä. Itse alan tässä kyllä nyt katselemaan joltain autiosaarelta sopivaa palmua, jonka alla elää munasillaan loppuelämä. Tällaiseen touhuun ei minua kiinnosta enää osallistua tippaakaan!

Päivän toisesta kuumasta perunasta, pakolaisasiasta, sanon sen verran, että tämä on todellakin vasta kevyttä alkusoittoa siitä mitä on tulevaisuudessa luvassa. Siinä vaiheessa kun ilmastonmuutostilanne todella konkretisoituu, niin nähdään sellaiset kansainvaellukset, ettei sitä hommaa hallitse enää kukaan. Mutta ihmisluonteelle tyypillisesti sitäkin asiaa ajatellaan vasta siinä vaiheessa kun tilanne on jo käsillä.

Okei, mopo karkaa käsistä. Nyt paluu matkailubisneksiin...

Panokset kovenee.


Se on kuulkaas semmoinen juttu, että kaikki pelimerkit tärähtää nyt kerralla tiskiin, ja suoraan sanottuna aika kovalla riskillä mennään! Ehkä tuhosin tässä koko tulevaisuuteni kertarysäyksellä ja kuolen rottien syömänä nälkään ja pakkaseen - tai sitten avasin portit johonkin paljon parempaan tulevaisuuteen? Pääasia kuitenkin, että jotain tapahtuu, paikalleen jumittuminen olisi kaikista pahin vaihtoehto! Katjan kannalta silleen ikävämpi juttu, että hänellä on oikeasti jotain muutakin elämässä, toisin kuin minua taas ei sen sijaan jää kaipaamaan korkeintaan kuin yksi pieni japanilainen poika. Eipä silleen siis tule kovin iso vahinko.

Tämä reissu on ollut jo todella pitkään suunnitelmissa, mutta pakko myöntää, että hiukan pommina tuli, että se lähtee liikkeelle nyt jo tässä kohtaa. Mielellään olisin kerryttänyt vielä hetken matkakassaa, mutta koska kaikki hommat nyt vaan jysähti silmille, niin päätös oli tehtävä: homma käyntiin nyt tai ei ikinä!  Viimeiset kuukaudet ennen tämän reissun aloitusta oli suoraan sanottuna täysin hanurista ja about kaikki mitä voi kaatua niskaan kaatui niskaan. Onneksi meillä oli melkein kuukauden japanilainen ystävä kylässä buustaamassa tunnelmia ja konttailin vaan lattialla ja hoitelin hänen vuoden ikäistä lastaan. Japanilaisia herkkuja tärähteli naaman eteen jatkuvalla syötöllä, eikä siinä ehtinyt mitään työasioita tai muita turhuuksia edes miettimään. Tämä oli hieno homma ja jonkinlainen pelastus.

Joo, minä olen sellainen luonteeltani, että pitkään venyn ja siedän hommia, mutta sitten kun pinna menee, niin se todellakin menee - ja lopullisesti. Sen jälkeen ei mitään pakkia enää oteta! Jäikö Kolumbus tai kapteeni Cook työntelemään jotain tuoleja ja miettimään, että olisikohan sittenkin pitänyt mennä ja tehdä jotain järkevää elämällään? En nyt vertaa itseäni mihinkään Kolumbukseen, mutta kyllä ne on eri ihan miehet, jotka vouhottaa ja höpisee suu vaahdossa tekemisistään, eikä kuitenkaan saa mitään järkevää aikaan ikinä, kuin ne jotka vaan menee ja tekee. Omaa pahaa oloaan muihin purkavia, turhanpäiväisiä suunsoittajia on aina ollut ja sellaisista ihmisistä ei ole maailmalle seurannut ikinä mitään hyvää.

Et sellasta... Nyt kuitenkin negailut sikseen ja hyvällä fiiliksellä tien päälle! Toivotan sinut erittäinkin tervetulleeksi lukemaan! Toivottavasti saat tästä jotain iloa - tai edes vahingoniloa jos homma menee totaalisesti perziilleen!

Viva la downshiftaus!

-Hans-

Kotkassa syyskuun 22. päivänä, armon vuonna 2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti