perjantai 20. toukokuuta 2016

*** Paluu Rarotongalle

Penrhynin yö oli aivan järkyttävän kuuma ja hyttysiä oli todella paljon. Mikä pahinta ikkunoissa ei ollut ollenkaan hyttysverkkoa, joten avaaminen ei tullut kysymykseenkään. Heräsin muutaman kerran yöllä siihen, että minua syödään elävältä ja joka paikka oli ihan täynnä kutisevia pistoja. Pari kertaa nousin ylös laittamaan valot päälle, koska aloin epäilemään, että sängyssä on jotain muita eliöitä, jotka minua pistelee - mutta kyllä ne oli vaan hyttysiä. Opaskin oli lähtenyt keskellä yötä kiitoradalle nukkumaan kuumuuden takia ja sanoi, että hyttysiä oli sielläkin ollut valtavasti ja unet jäi vähiin. Kaikki ihmetteli, että nukkuiko opas tosiaan kovalla maalla keskellä kiitorataa, mutta täällä on kuulemma ihan normaalia nukkua ulkona ilman mitään patjoja ja muita kotkotuksia. Koska nukkuminen oli aivan turha toivo, lähdettiin jo ennen kello seitsemää ulos kävelemään ja tempaistiin aamulenkkinä sairaalalle ja takaisin. Kiva, virkistävä aamukävely, mutta inhottavasti oli kärpäsiä kimpussa koko ajan. En tiedä mistä niitäkin oli tänä aamuna ilmestynyt niin paljon.


Myöhemmin aamulla lähdettiin koko porukka autolla katsomaan hautausmaan takana sijaitsevan, vanhan amerikkalaisen sotakoneen kappaleita, mutta huomattavasti enemmän minua kiinnosti hauta, joka tuli heti ensimmäisenä vastaan. Jestas sentään! Yllätykseksemme huomattiin nimittäin, että Robert Dean Frisbien kirjoista tuttu merimies, Viggo Rasmussen, oli haudattu juuri tähän. Olipa tämäkin uskomaton sattuma! Robert Dean Frisbie matkusti hänen aluksella (Tiare Taporo) ensimmäistä kertaa Puka-Pukalle vuonna 1924. Hautakiven mukaan Viggo Rasmussen haaksirikkoutui Penhrynin edustalla ja sen jälkeen hänestä tuli joku iso herra täällä. Ei ihan tavallinen tarina ollut hänenkään elämä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä ennen oli kaikki paljon jännittävämpää ja elämässä oli seikkailua. Nykyään käyt töissä, K-marketissa hakemassa ruokaa, katsot saunan jälkeen avaraa luontoa ja kuolet pois. Siitä ei kyllä hirveästi jää kertomista. Ihan turhaa hommaa.


Haudoilta jatkettiin paikallisen hatuntekijä talolle, sillä Penrhyn on kuuluisa nimenomaan upeista käsinpunotuista hatuistaan ja näitä hattuja myydään kovalla hinnalla Rarotongalla ja ympäri maailmaa. Muualla nämä hatut saattaa tosin olla aitoa Penrhynin käsityötä made in china. Hatut olikin todella upeita, mutta eihän kukaan porukasta voinut sellaisia ostaa, koska niitä ei saisi millään ehjänä kulkemaan mukana. Kiva oli silti nähdä ja kuulla miten näitä hattuja valmistetaan.


Seuraava kohde oli paikallinen koulu, jonne ajateltiin lahjoittaa loput meidän mukana kulkevat koulutarvikkeet ja muut tuliaiset. Koulu oli hyvin viihtyisä ja yhtenä opettajana toimi eurooppalaista alkuperää oleva mies, joka oli kierrellyt aikoinaan Tyynenmeren saaria ja asettunut sitten lopulta pysyvästi tänne Penrhynille. Aika mahtava persoona ja ulkonäöltään kuin joku Robinson Crusoe. Pitkät valkoiset hiukset ja pitkä parta antoi kuvaa kuin hän olisi ollut vuosikausia haaksirikkoutuneena jossain syrjäisellä atollilla, aivan keskellä Tyyntämerta. Ööööö, hetkinen? Hän oli tehnyt täällä Penrhynillä myös tutkielmaa ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja kertoi, että tilanne näyttää korallin suhteen todella pahalta. Mitä enemmän tutkii, sitä enemmän huolestuttavia merkkejä löytyy. Tämä oli nyt todella mielenkiintoista kuultavaa ja ihan tieteeseen perustuvaa faktaa, eikä mitään "toivotaan toivotaan" -tyylistä liibalaabaa. Tiede tämän maailman voi vielä pelastaa, ei mikään toivominen, että joku "isompi voima" hoitaa hommat ja jatketaan me vaan sillä välin sikailua. Ikävä kyllä ehdittiin vain hetki keskustella aiheesta, ennen kuin piti jo palata kämpille ja valmistautua lähtöön. Olisi ollut mahtava saada ihan kunnon esitelmä suoraan täällä "pääkallopaikalla", mutta aika ei vaan riitä kaikkeen. Minun mielestä tähän retkeen pitäisi ehdottomasti sisällyttää edes jonkinlainen tietopaketti ilmastonmuutoksesta, koska se aihe on todella tärkeä näiden saarten kannalta ja kaikkien täällä alueella liikkuvien olisi syytä tietää, missä asian suhteen tällä hetkellä mennään.


Paluu Rarotongalle



Kentällä oli jälleen pappi ja kylänväkeä meitä matkaan saattamassa ja tänään todella tarvittiinkin kaikki onni mukaan, sillä polttoainetta oli luvassa vasta Aitutakilla, yli tuhannen kilometrin päässä. Jos lentokone mätkähtäisi johonkin tähän Penrhynin ja Aitutakin väliin, niin kukaan (paitsi hait) ei ikinä löytäisi meistä merkkiäkään. Jos jäisi veteen laskeutumisesta henkiin ja onnistuisi rantautumaan jollekin autiolle saarelle, niin vain Coca-Colalla joutuisi siellä selviytymään. Ei kiitos - jätetään koko pelastuslautta suosiolla pois. Lentäjät onneksi tietävät kyllä mitä ovat tekemässä ja tuskin kukaan haluaa tämän reitin suhteen mitään älyttömiä riskejä ottaa. Paikallisina ihmisinä taatusti tietävät miten tämä homma hoidetaan. Tekninen vika olisi sitten ihan toinen juttu ja sille ei kukaan voi mitään.


Päivän huvittavin hetki oli kun lentäjät vaihtoivat koneen takana vaatteita, eivätkä älynneet, että operaatio näkyy aivan selkeästi joka puolelle. Koko kylä, pappia myöten, nauraa räkätti katketakseen kun lentäjät pomppivat kalsareissaan koneen takana, ilman pienintäkään hajua, että tämä "housut pois-show näkyy nyt ilmaiseksi koko Penrhynin atollille. Vaatteet saatiin kuitenkin vaihdettua ja näin oltiin valmiita lähtöön. Koneet käyntiin, varoitusvalot pois päältä ja hei, hei Penrhyn.


Ilmaan noustiin kello 11 aikoihin ja matka kohti Aitutakia tuntui hyvin pitkälle, koska matkalla ei ollut yhtään mitään nähtävää. Penrhynin valtavan laguunin hävitessä hiljalleen näkyvistä, oli loppu pelkkää merta, merta ja lisää merta.  Onneksi lentosää oli sentään hyvä, eikä pilven pilveä missään. Kaikilla koneessa pääsi helpotuksen huokaus kun Aitutakin mahtavan turkoosina hohtava laguuni ilmestyi viimein horisonttiin. Tänään se oli harvinaisen tervetullutta nähtävää.


Nopea tankkaus ja happihyppely Aitutakilla, jonka jälkeen äkkiä takaisin koneeseen ja suoraan ilmaan. Rarotongalle laskeuduttiin kello 16.30 maissa ja tämän retken tärkein ja vaikein missio voitiin kirjata suoritetuksi. Aivan mahtava tunnelma! Nyt voidaan lähteä vaikka himaan minun puolesta, sillä homma on hoidettu. No ei kyllä suoraan sanottuna ole minkäänlaista hinkua takaisinpäin. Irlantilaiset oli jatkamassa vielä tänään Aucklandiin, joten hyvästeltiin heidät tässä kohtaa ja todettiin, että koska kiinnostukset matkakohteiden osalta on hyvin samanlaiset, niin ehkä vielä törmäillään maailmalla. Kuka tietää? Kun tultiin Rarotongan terminaaliin, ei voitu uskoa silmiämme, että tämä on se sama paikka, mihin viikko sitten tultiin. Silloin tuntui kuin olisi tultu jollekin ihan pienelle ja syrjäiselle saarelle ja nyt tämä tuntui vähintäänkin New Yorkille. Pää oli aivan sekaisin.


Olin varannut kyydin majoitukselle valmiiksi, mutta koska tätä meidän lentoa ei lukenut missään tulevien lentojen listassa ja oltiin reilusti edellä aikataulua, niin jouduttiin yli tunnin verran odottelemaan kyytiä. Muutama taksikuski kävi kyselemässä, että mistä oikein tultiin ja eivät voineet uskoa korviaan kun kerrottiin, että Puka-Pukalta. Jouduin monta kertaa vakuuttamaan, että kyllä, kuulit ihan oikein. Kuulemma hyvin harva paikallisistakaan on ikinä käynyt pukapukalla, koska se maksaa valtavasti, matka on pitkä, tavat on hyvin erilaiset ja puhuvat vielä eri kieltäkin. Hyvin kiinnostuneita silti kaikki oli kuulemaan, minkälaista Puka-Pukalla oli ollut.


Lopulta kyyti tuli meitä kentältä hakemaan ja kuinka ollakaan matka majoitukselle oli vain noin 500 metriä!! Justiinsa joo! Oltaisi kävelty tämä matka noin kymmenessä minuutissa - ja mikä tässä älyttömintä - niin hinta tästä luikauksesta oli jumankauta 16NZD/henkilö! Nämä lentokenttäkuljetukset on joka paikassa sellainen vedätys, ettei pahemmasta väliä ja tyhmiltä turisteilta vedetään heti alkuun rahat pois. Hinnat on täällä kiinteitä, joten ihan laillisesta "huijauksesta" on kaiken lisäksi kysymys. Kannattaa ehdottomasti vuokrata täällä heti tullessa auto tai skootteri jos meinaa yhtään mihinkään liikkua. Mietin vaan, että jos tällainen kyyti kerää lentokentältä pakun täyteen väkeä, niin muutaman kilometrin matkasta voi vetää usean sadan dollarin tilin. Minun mielestä se ei ole oikein. Ikävä kyllä ei oltaisi löydetty tätä meidän majoitusta mitenkään, koska tämä ei ole mikään hotelli, vaan yksityisen vuokraamaan asunto. Itsehän kyydin tilasin ja tiesin hinnan, joten turpa kiinni ja dollaria tiskiin.


Kämppä oli onneksi todella kiva, sijainti keskellä pusikkoa, jossa pyörii lehmiä, sikoja kukkoja, koiria, kissoja ja ties mitä eliöitä  pihan täydeltä. Pakko oli lähteä vielä ulos kävelemään ja kauppaa etsimään, koska meillä ei ollut mitään syötävää illaksi eikä seuraavaksi aamuksikaan. Kaupunkiin oli noin kilometrin kävely, josta onneksi saatiin pieneltä kiskalta kaikki tarvittavat jutut, millä selviytyä huomiseen. Päivän lehden kannessa luki, että Air Rarotonga on todellakin nyt ostanut uuden koneen, eli ihan totta lentäjät "leirinuotiolla" puhuivat. Saa nähdä miten tämä vaikuttaa jatkossa hintoihin. Koska oltiin varauduttu kaikenlaisiin muutoksiin tämän Pukapukan reissun suhteen, on meillä nyt hyvin aikaa pyöriä ja ihmetellä täällä Rarotongalla. Ajokortti täytyy vaan jostain saada hankittua, että saa skootterin alle. Nyt kuitenkin hyvää yötä... Paitsi, yksi juttu vielä.


Herättiin nimittäin kello 03.30 aivan valtavaan tärinään, astiat helisi, seinät natisi, ovet paukkui ja meteli sisällä huoneessa oli aivan järkyttävä! Sydänkohtaus oli aika lähellä, kunnes tajuttiin, että kiitoradan päähän on meidän asunnolta vain muutama sataa metriä ja siinä on vain muutama palmu ja lehmä välissä. Kiitorata on niin lyhyt, että isot koneet joutuu pistämään kaikki tehot lähtiessään peliin ja se voima purkautuu näköjään sitten suoraan meidän kämpän seinään. Ikävä kyllä tämä kone lähtee aina keskellä yötä, joten shokkiherätyksiä on siis jatkossakin luvassa. Sinne lähti Irlantilaiset näyttävästi kohti Aucklandia. Ei muuta kun turvallista matkaa!

torstai 19. toukokuuta 2016

*** Penhryn - Tongareva


Manihikin toinenkin aamu aloitettiin ennen auringonnousua, ihan vaan nauttimalla trooppisen aamun hiljaisesta tunnelmasta ja syömällä kaikessa rauhassa aamupalaa terassilla. Olotila oli hyvin rentoutunut ja tuntui kuin maailmassa ei olisi huolen häivää. Ei olla viikkoihin nähty edes TV:tä, joten alkaa kaikki maailman kauheudet jo unohtumaan kokonaan. Tarkemmin ajateltuna ollaan nähty kokonaiset uutiset viimeksi Vanuatulla, yli kuukausi sitten.


Aamulla käytiin vielä ennen lähtöä paikallisessa postitoimistossa vierailulla ja tavattiin Manihikin ainut poliisi, joka sanoi, että hän on oikeasti ollut jo pitkään eläkkeellä, mutta koska ketään ei löydy tilalle, täytyy hänen vielä yrittää hetki jatkaa. Olisikohan tässä pitänyt tarjoutua hakijaksi? Pari vuotta sitten oli kuulemma viimeksi tarvinut joku juopunut ottaa hetkeksi säilöön, muuten on ollut hyvin rauhallista. Poliisin tehtäviin kuului myös kiitoradan tarkastaminen ennen koneen lähtöä, eli meidän hengissä pysymisen kannalta hyvin tärkeä henkilö.


Löydettiin kylältä myös pieni kauppa, jossa ei mitään ihmeitä ollut tarjolla, mutta nuudeleita ja pullo vodkaa olisi löytynyt. Mitä muuta ihminen voi elämässään muka tarvita? Lahjoitettiin loput meidän mukana kulkevasta japanilaisesta vihreästä teestä oppaan pojalle, koska hän kertoi ihastuneensa Japanissa teehen, eikä täällä tietenkään ole sellaista herkkua saatavilla. Hyvään tarpeeseen meni ja meillähän on iso laukku teetä täynnä odottamassa vielä Rarotongalla. Kävellessä kohti kiitorataa, toisen Irlantilaismiehen suu kävi jälleen jatkuvasti ja hiljaisempi kysyi minulta, että tiedänkö, onko kookos ikinä pudotessaan tappanut ketään? Jos on, niin voidaanko mitenkään kävellä lähempänä tienreunaa. Ihan normaali pitkään yhdessä ollut pariskunta siis. Ja mitä itse kysymykseen tulee niin: https://en.wikipedia.org/wiki/Death_by_coconut


Manihikiltä noustiin kello 11 aikoihin ilmaan ja lentoaika seuraavaan kohteeseen, Penrhynin atollille (tunnetaan myös nimellä Tongareva), oli hiukan päälle tunti. Ilma oli jälleen mitä mainioin ja kyllähän meillä on aivan mieletön säkä ollut mukana koko retken ajan. Mitä olisi voinut tehdä jos joka paikassa olisi satanut kaatamalla? Aurinko paistoi tänään todella kirkkaasti suoraan edestä, joten lentäjät peittivät etuikkunat kokonaan ja lensivät sokkona tämän pätkän. Laskeutuessa toki täytyi olla näkyvyys kunnossa, sillä tässä koneessa ei ole minkäänlaista automaattiohjausta. Pimeän aikaan ei täällä voi kuulemma lentää ollenkaan, sillä kiitoradoilla ei ole valoja eikä minkäänlaisia ohjausjärjestelmiä. Tai toki voi lentää, mutta laskeutuminen onkin sitten ihan toinen juttu.


Penrhyniä lähestyminen oli todella upeaa nähtävää ja laguuni loisti uskomattoman turkoosina kiitoradan reunalla. Laguuni on täällä valtavan kokoinen ja uskokaa tai älkää, se on kooltaan kaiken kaikkiaan 233 neliökilometriä! Kaikki Cookinsaaret muut saaret ja atollit mahtuisi siis tämän laguunin sisään. Penrhynin kiitorata on Yhdysvaltojen armeijan, toisen maailmansodan aikana rakentama, ja niin pitkä, että siihen pystyisi laskeutumaan vaikka avaruussukkulalla.


Johnny Frisbie kuvailee kirjassaan (Miss Ulysses from Puka-Puka), kuinka Penrhyn muuttui armeijan saapumisen jälkeen melkein yhdessä yössä hiljaisesta, trooppisesta paratiisista, jonkinlaiseksi kammottavaksi sotilaiden viihdytyskeskukseksi. Mikään ei ollut tämän jälkeen enää ennallaan - eikä pyhää. Dollareita satoi taivaalta ja kaikenlainen moraali romahti totaalisesti. Kun sotilaat sodan päätyttyä poistuivat, vain "savuavat rauniot" jäi entisestä paratiisista jäljelle. Saman kammottavan kohtalon koki moni muukin Tyynenmeren atolli, kuten Aitutaki, jonka romahdusta myös kuvaillaan Johnny Frisbien kirjassa. Puka-Pukalle asti sota ei luojan kiitos ikinä levinnyt, joten paikalliset tavat ja kulttuuri säilyi edelleen koskemattomana.

Penrhyn 


Kentällä oli vastassa paikallinen pappi, joka toivotti koko porukan virallisesti tervetulleeksi ja piti pienen (ja äänekkään) rukoushetken meidän koneen saapumisen kunniaksi. Heti aamenen jälkeen hän sytytti röökin ja yritti kaupata meille venekyytiä laguunin toiselle puolelle. Kukkia ei täällä, jostain syystä saatu ollenkaan kaulaan, mikä oli hiukan pettymys. Kukat oli ilmeisesti loppu tai jotain? Luulin, että tämä Penrhyn tulisi olemaan kaikkein syrjäisin, perinteisin ja aidoin näistä kolmesta saaresta, mutta jostain syystä täällä olikin kaikkein "urbanisoitunein" meno. Ihmiset ovat hyvin ulospäin suuntautuneita, avoimia ja perillä muun maailman menosta. Näin koululaisella jopa iPhonen taskussa! Tämä "kehittyneisyys" johtuu varmaan jo aiemmin mainituista seikoista, ja myös siitä, että tämä on kuulemma hyvä välipysähdyspaikka purjeveneille, joten kaiken maailman ihme "Hjalliksiin" on täällä siis totuttu. Heille on varmasti helppo myydä tarvikkeita ja palveluja kovalla hinnalla eteenpäin. Tiivistetään koko äskeinen höpinä: Penrhyn on todella upea kohde, mutta ei enää niin kovin perinteinen. Periaatteessa tällä paikalla olisi kaikki mahdollisuudet haastaa jopa Aitutaki ja Tahiti maailman upeimpien paikkojen listalla, mutta tämä on vaan kerta kaikkiaan niiiiiiin "hevon kuusessa", että se kaataa välittömästi koko ajatuksen. Yrittäkääpä löytää jostain kartasta tämä paikka. Siis huh huh! Vaikka täällä ei tunne olevansa missään maailman syrjäisimmässä paikassa, niin maantieteellisesti sitä todellakin on!


Täällä Penrhynillä meille oli varattu yhteiseksi majoitukseksi paikallinen talo, mutta koska autoa ei kuulunut, saatiin paikallisilta kyyditys skoottereiden selässä "lentokentältä" talolle. Tämä olikin paljon kivempi vaihtoehto ja nosti heti kaikkien tunnelmaa. Talo sijaitsi saaren hienoimmalla paikalla ja oli jopa suomalaisella mittapuulla mitattuna hieno. Kaikki katonrajatkin oli sisällä hienoa perinteistä puukaiverrusta. Meille sekä Irlantilaismiehille oli omat huoneet ja opas sanoi nukkuvansa ns. "olohuoneen" lattialla. Lentäjät yöpyivät läheisessä talossa, jossa oli pihalla pieni "kauppa" (sisällä kontissa) ja Coca-Colaa niin paljon kuin ikinä kukaan pystyy vetämään. Aaargh! Ei ollut tämäkään kolavapaa paikka. Itse mentiin kyllä edelleen kookoksilla, sillä eihän mikään voi olla parempaa kuin kylmä kookos.


Jos vastaanotto täällä jätti hiukan viileäksi, niin maisemat ei todellakaan jättäneet. Näkymä talon edustalla oli niin uskomattoman hieno, että päätin välittömästi kahlailla pitkin matalaa laguunia ja lounas saisi nyt hetkisen odottaa. Kävelin jonkun matkaa rannasta kuvia räpsien ja yhtäkkiä huomasin edessä pari yllättävän isoa kalaa, jotka näytti erehdyttävästi ihan pienille haille. Ei kai nyt sentään? Samassa hetkessä aivan jalan juuresta vilahtaa yli metrin kokoinen hai ja nyt minulle jumankauta riitti ja voin sanoa, että vedin sellaista vauhtia rantaan, että jäisi Usain Boltkin kakkoseksi. Hai kyllä pelästyi luultavasti paljon pahemmin kuin minä. Toinen Irlantilaismiehistä tietysti leukaili ja ehdotti tälle toiselle välittömästi uimaan menemistä. Unohdin upeiden maisemien häkeltämänä tyystin sellaisen seikan, että Penrhynin laguunissa on suuri aukko, josta hait pääsee helposti tulemaan sisään. Itse asiassa tämä Penrhyn on haiden lempipaikka ja koko laguuni suorastaan kuhisee niitä! Oppaan mukaan nämä hait ei yleensä ole vaarallisia, sillä syötävää riittää roppakaupalla ilman ihmisen lihaakin. Ainut vaan, että jos astuu vaikka johonkin terävään koralliin ja veteen tulee verta, niin mitäs sitten tehdään? Yritettiin vielä heitellä muutamia lounaaksi saatuja kananpalasia haille, mutta kyllä ne oli aikaisemmin paljon kiinnostuneempia minun jaloista kuin kanan jaloista.


Autokin oli nyt tällä välin saatu talolle, joten lähdettiin tekemään pieni kierros Omokan kylässä ja päästiin myös tutustumaan paikalliseen sairaalaan. Yllättävän hyvätasoinen, siisti ja viihtyisä sairaala, ollakseen näin syrjäisessä paikassa ja ainoastaan hammaslääkärin huone sai minun niskakarvat nousemaan pystyyn. Siinä ei kyllä pysty muuta tekemään kuin vetämään hampaan irti ja en todellakaan haluaisi joutua tuohon tuoliin istumaan. Sairaalassa oli juuri parhaillaan meidän käynnin aikana pieni lapsi saamassa jonkinlaista happea tai jotain ja tämä näytti hiukan huolestuttavalta tilanteelta.


Sairaalakierroksen jälkeen ajettiin kiitoradan päähän hienolle rannalle, jossa ajatus oli hypätä kuuman päivän päätteeksi hiukan veteen viilentymään. Yllätykseksemme löydettiin ihan rannan tuntumasta iso kilpikonna selällään sätkimästä ja opas oli sitä mieltä, että joku paikallinen on ajatellut syödä sen ja on tulossa myöhemmin sitä hakemaan. Päätettiin kaikesta huolimatta yhteistuumin palauttaa kilpikonna mereen, sillä eihän tuolla tavalla voi eläimiä kiduttaa. Se pitäisi heti hoitaa päiviltä jos kilpikonnasoppa on päivän ruokalistalla. Sinne lähti kilpikonna onnellisena pikavauhtia takaisin vapauteen ja selvisi vielä toistaiseksi joutumatta pataan. Nyt vaan voidaan kohta saada koko porukka pataan, kun joku nälkäinen paikallinen tulee päivän saalista hakemaan.


Vesi tässä Tongarevan laguunissa oli aivan uskomattoman lämmintä, mutta jo rannasta käsin pystyi näkemään monta isoa varjoa pyörimässä ihan rannan tuntumassa. En ole ikinä nähnyt vastaavaa. Todella hienoa, mutta hiukan pelottavaa. Opas edelleen sanoi, että ei niistä ole vaaraa, mutta eipä hän kuitenkaan itse tullut uimaan. Oli vaaraa tai ei, niin minua ei ainakaan kiinnostanut saada täällä mitään hainpuremaa hanuriin, joten pysyteltiin ihan suosiolla rantavedessä kelluskelemassa.


Irlantilaiset oli sitä mieltä, että me ei tulla jatkossa suomessa asumaan, joten nyt mietitään kelluskelun ja haiden tarkkailun lomassa teille pysyvä paikka maailmalla. Kyseinen tehtävä ei ole helppo, sillä pysyvässä tukikohdassa pitäisi olla sää kohdillaan, mutta myös toimiva infrastruktuuri ja kaikenlaisten nörttituotteiden ja japanilaisten juttujen saatavuus. Monta muuten hyvää paikkaa voidaan pyyhkiä näillä vaatimuksilla heti pois listalta. En tiedä saatiinko tässä asiaa vielä ratkaistua, mutta hyvää pohdiskelua. Kuten pelättiin, joku paikallinen tuli rannalle kilpikonnaa etsimään auringon jo painuessa horisonttiin, mutta opas sai asian onneksi jotenkin parhain päin selitettyä. Varmaan sanoi, että tyhmät turistit vahingossa käänsivät sen mahalleen ja se pakeni veteen. Ikävä kyllä kilpikonnasoppa jäi nyt äijältä tältä päivältä saamatta.


Auringonlaskuun asti oltiin rannalla, jonka jälkeen käytiin vaihtamassa vaatteet ja siirryttiin lentäjien talon pihalle iltaa istumaan. Meidät oli koko porukka pyydetty varta vasten paikalle, sillä lentoyhtiö oli hyvin halukas kuulemaan meiltä ehdotuksia tämän koko paketin kehittämiseksi. Olihan tässä nyt aika rajun kaliberin matkailijoita paikalla. Lentäjillä oli jälleen joku olutkätkö täällä ja mikäs oli Penrhynin pehmeässä illassa ideoita kehitellessä kun tarjoilupuoli pelasi viimeisen päälle hyvin. Edes edellistä olutta en ollut juonut kun seuraavan pullon korkki jo sihahti. Tietysti saatiin myös ruokaa ja viiniä ja nyt alkoi olemaan juomapuoli sen verran hyvin kunnossa, että mitenhän tässä kukaan selviää huomenna lennolle? Saatiin kuitenkin sellainen määrä hyviä ideoita retken kehittämiseksi, että kun seuraava lento joskus hamassa tulevaisuudessa näille saarille suuntaa, on toivottavasti monta uutta yllätystä luvassa. Luvalla sanoen tämä homma on tällä hetkellä aivan lapsenkengissä ja meidän opaskin oli vasta ensimmäistä kertaa täällä Penrhynillä. Tärkein asia tietysti olisi alkuun, että vastaisivat ihmisten sähköposteihin ja päivittäisivät oikeat tiedot sivuille. Robert Dean Frisbien kirjat kannattaisi lukea, sillä ne on täynnä näiden saarten historiaa ja sieltä löytyisi monta hyvää tarinaa matkailijoille kerrottavaksi. Myös jonkinlainen tanssiesitys olisi aivan ehdoton jos turisteja aiotaan näille saarille saada, sillä jos saari on ympäri maailmaa tunnettu nimenomaan tanssitaidoista, niin ei vaadita kovin paljon älliä tajuamaan, että sitä ihmiset haluaisi nähdä. T-paidat ja oheistuotteet olisi hyvä idea ja itse olisin ostanut monta jos tällaisia vain olisi ollut tarjolla. Hyvin antoisa suunnittelupalaveri ja toivottavasti oikeasti laittavat edes osan näistä toteutukseen.


Yksi ikävä uutinen kuultiin kesken illanvieton, nimittäin lähtöä olisi aikaistettava, sillä sairaalassa päivällä nähty lapsi oli nyt siinä kunnossa, että hänet pitäisi saada sairaalaan Rarotongaan. Kaikki oli tietysti sitä mieltä, että näin täytyy toimia ja ehkä tämä octoberfest oli nyt jo muutenkin syytä lopettaa. Kuultiin myös toinen hiukan ikävä ja pelottava uutinen, nimittäin polttoaine on tältä atollilta kokonaan loppu - ei pisaraakaan enää. Lentäjät oli kuitenkin sitä mieltä, että Aitutakille pitäisi polttoaineen vielä riittää ja tähän on vaan nyt luotettava. Eli Tongarevan lennot on nyt tältä erää ikävä kyllä ohi, siihen saakka kunnes tänne joskus saadaan lisää polttoainetta. Saattaapi hetki vierähtää. Jos olisin tiennyt, että Aitutakille tulee paluumatkallakin pysähdys, niin olisi kyllä 110% varmasti jääty siinä kohtaa kyydistä. Ei maha mittään.


Olipa kuitenkin mahtava päivä tämäkin jälleen ja nyt vielä katsotaan mitä retken viimeinen päivä tuo tullessaan? Hiukan jännittää tämä polttoainejuttu ja aion kyllä tarkistaa, missä koneessa on pelastuslautta ja siirtyä aivan perälle, koska ne paikat on olleet koko matkan muutenkin vapaana. Saas nähdä miten tässä käy?

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

*** Manihiki - The siren isle of the South seas


Pukapukan yö oli todella kuuma ja nihkeä. Hikoilin ja tuskailin koko yön ja kello 06 jälkeen alkoi sellainen kukkojen kailotus, että ei tarvinut enää herätyskellon soimista odotella. Tehtiin pieni kävelykierros heti aamutuimaan ulkona ja aika moni ihminen näytti nukkuvan tänä yönä ulkosalla. Patja oli vaan heitetty pihamaalle ja hyvää yötä.


Löydettiin aamukävelyllä jopa kuuluisat Puka-Pukan "tykit", joita näkemättä ei jonkun nettijutun mukaan ole edes Puka-Pukalla käynytkään. Nyt on siis virallisesti käyty. Ikävä kyllä siinä nettijutussa ei mainittu, että missä ne tarkalleen ottaen sijaitsee ja en viitsinyt ihan ekaksi mennä ihmisiltä kyselemään, että missä on ne... Ööööö, no ne... Olipa hyvä, että lähdettiin tälle aamukävelylle. Näiden "taideteosten" merkityksestä en tiedä yhtään mitään, eikä tietänyt opaskaan kun myöhemmin kysyin.


Aamukävelyltä palattaessa saatiin vielä runsas aamupala (kookosta, kananmunaa, banaania, taroa) ja sen jälkeen meille pidettiin rukoushetki, koska "menette siihen koneeseen, joka voi hajota hetkenä minä hyvänsä". Rukoiluhommat ei ole täällä mitään hiljaista istumista ja muminaa, vaan siinä annetaan palaa oikein tosissaan. Vaikka en mikään kovin hurskas uskonmies olekaan, niin tällaisia juttuja on silti kiva ihan kokemuksena nähdä. Saatiin vielä lähtiäislahjaksi säkillinen kookoksia, että voidaan seuraavassakin kohteessa juoda aitoja Pukapukan kookoksia. Muualla ei kuulemma kookokset ole yhtä hyviä. Muutama näistä kookoksista tulee menemään ehdottomasti Robert Dean Frisbien haudalle Rarotongalle.


Kello 09.30 hyvästeltiin isäntäperhe, annettiin tuliaiset ja lähdettiin rannasta veneellä takaisin kohti Ko-saarta, jossa kiitorata siis sijaitsee. Kone seisoi siellä yksinään parkissa ja saapa nähdä mikä eliö on pesiytynyt yön aikana moottoreihin. Koska oltiin nyt virallisesti Roton kylän asukkaita, jouduttiin maksamaan 2 dollaria Ko-saaren käyttömaksua, joka menee Ngake kylälle. Joo älkää kysykö mitään, ei tätä systeemiä tajua erkkikään. Saatiin kuitenkin ihan virallinen kuitti tästä maksusta. Uimisesta Yaton-kylän puolella meidän olisi ilmeisesti pitänyt myös maksaa 2 dollaria, mutta kenelle? Meidät on nyt kuitenkin näköjään pysyvästi korvamerkitty Roton ihmisiksi ja tämä asia on syytä pitää mielessä, jos tänne joskus palataan.


Opas kertoi venematkalla, että olikin jo kuullut meidän öisestä juttutuokiosta (kaikki tieto liikkuu täällä salamannopeasti) ja paikallinen perhe oli kuulemma ollut hyvin otettu siitä, että haluttiin viettää heidän kanssa aikaa ja oltiin hyvin kiinnostuneita heidän kulttuurista. Tosi hieno homma jos onnistuttiin jättämään hyvä kuva suomalaisista ihmisistä. Irlantilainen pari ei ollut aivan yhtä riemuissaan, koska eivät olleet tykänneet asua hautuumaan vieressä ja majoituskin oli ollut kuulemma hyvin vaatimaton.


Nyt ennen kuin poistutaan Puka-Pukalta, on palattava hetkeksi vielä Robert Dean Frisbieen. Hän siis löysi täältä Puka-Pukalta oman koskemattoman paratiisinsa, meni naimisiin paikallisen naisen kanssa, sai 5 lasta ja kirjoitti muutaman (nykyään todella arvokkaan) kirjan tänä aikana. Saiko hän rauhan ja eli täällä onnellisena elämänsä loppuun asti? Ikävä kyllä ei. Frisbien vaimo kuoli tuberkuloosiin vuonna 1939 ja toisen maailmansodan jo kolkutellessa ovella, Tyynenmeren huolettomat ja rauhalliset päivät oli tulossa lopulliseen päätökseen. Paratiisi muuttui kertaheitolla helvetiksi. Täysin sotaan syyttömät paratiisisaaret joutuivat yhtäkkiä keskelle täydellistä hävitystä ja teurastusta, ja kun tästä oli selvitty, alettiin saaria vielä käyttämään ydinpommien testipaikkoina. Näistä seurauksista kärsitään monella saarella edelleenkin. 

Frisbie sinkoili 40-luvulla lapsineen ympäri Tyyntämerta, käyden mm. Fidzillä, Samoalla, Manihikillä, Penrhynillä ja kuuluisalla Suwarrowilla, jossa perhe menetti kaiken jäljellä olevan omaisuutensa (vaatteita myöten) valtavassa myrskyssä, joka tuhosi koko atollin. Uskokaa tai älkää Frisbien suuri toteutumaton unelma oli käydä myös Lapissa. Robert Dean Frisbien tarina päättyi kuitenkin,loputtoman kauneuden etsinnän uuvuttamana Rarotongalla vuonna 1948. Frisbien tyttären, Johnny Frisbien, juuri uudelleen julkaistu kirja (Miss Ulysses From Puka-Puka), kertoo surullisen tarinan, kuinka lapset istuivat lohduttomana Rarotongan hautuumaan valkoisella kiviaidalla katsomassa, kuinka isä haudattiin. Onneksi Frisbien kirjailijaystävät ja julkaisija auttoivat lapsia saamaan uuden sijaisperheen Havaijilta ja Uudessa-Seelannista. Niin kuin edellisestä päivityksestä selvisikin, Charlie Frisbie on nykyisellään palannut takaisin Puka-Pukalle ja kuultiin myös, että Johnny Frisbie oli ollut vain vähän aikaa sitten täällä kuvausryhmän kera, eli jotain mielenkiintoista on tänä vuonna vielä luvassa. Odotan todella suurella mielenkiinnolla!


Kello 10.30 aikoihin noustiin kiitoradalta hiekka pöllyten ilmaan ja tunnelma oli tietenkin haikea, sillä tänne tulo on niin kallista lystiä, että ihan äkkiä tuskin pystytään palaamaan. Paikallinen perhe kyllä kutsui tervetulleeksi pidemmäksi aikaa, joten pidetään kutsu mielessä. Tarpeeksi kun alkaa nyky-yhteiskunta ahdistamaan (ahdistaa jo), niin otan pelkän menolipun. Mikään ei ole nimittäin kuvottavampaa kuin nykyinen meno, että ihmisten odotetaan koko ajan kilpailevan toistensa kanssa ja raha on ainut mittari sille miten hieno ihminen olet. Sitten vielä ihmetellään, että miksi ihmiset voi huonosti.  

Oli melko lähellä, ettei palattu jo heti nousun jälkeen Puka-Pukan maaperälle useana kappaleena, sillä suoraan edessä oli iso lintuparvi ja lentäjät joutuivat vetämään todella tiukan kaarron sivuun, siipi melkein vettä hipoen. Jengi oli naama kalpeana matkustamossa tämän manööverin jälkeen. Itse olin ihan varma, että peräsin hajosi lähdössä ja mereen mennään haiden ruoaksi niin että rysähtää.

Lentoaika Manihikin-atollille oli noin 1 tunti 30 minuuttia ja hyvä ettei Manihikia lähestyttäessä saatu seuraavaa slaagia, sillä lentäjä päätti aivan yhtäkkiä avata ohjaamon ikkunan. Oltiin jo toki alempana, mutta arvatkaa minkälainen yhtäkkinen meteli ja viima siitä syntyy. Luultavasti tähän toimintaan oli kyllä joku hyvä syy? Vielä kun olisi laittanut luun pihalle ja laskeutunut vain toinen käsi ohjaimella niin olisi ollut aika viileä suoritus. Lentäjät halusivat tehdä meille täällä Manihikillä pienen ylimääräisen kierroksen laguunin ympäri ja kuvata samalla videon siitä tempusta, joten sitten mentiin! Aika rajuun kyytiin tämä Embraer Bandeirante näköjään tarvittaessa taipuu ja se oli sellaista kieppumista ympäri laguunia, että jalat löi tyhjää vielä 10 minuuttia laskeutumisen jälkeenkin. Huh huh! Tällaista kokemusta ei tavallisella reittilennolla saa ja se oli todellakin rahoille vastinetta. En tiedä mitä lentoyhtiö tästä tuumaisi, mutta ollaan ihan hiljakseen.


Manihiki



"The most beautiful green siren isle in God's beautiful green world - a land no one has written about because scarcely anyone has been there" Johnny Frisbie


Laskeutumisen jälkeen saatiin jälleen upeat kukat kaulaan ja täällä Manihikillä olikin meidän oppaan poika meitä hienosti kukittamassa. Todella hyvä trooppinen tuoksu näissä kukissa aina ja ne täytyy vaivautua ihan itse tekemään, eikä voi vaan tulomatkalla käydä kukkakaupan kautta. Täällä Manihikillä oli aikoinaan jopa ihan kunnollinen lentokenttäterminaali, mutta sykloni Martin tuhosi kaiken vuonna 1997. Sen jälkeen ei ole uutta rakennettu. Tai no joo, onhan tässä tavallaan.


Manihiki on tunnettu maailmalla erityisen hienoista mustista helmistä ja 90-luvulla täällä olikin oikea helmibuumi käynnissä. Koneita saattoi tulla useita viikossa aina Japania myöten. Myös järjettömästä rahankäytöstään tunnettu Nauru (siis se valtio) osti täältä helmitilan ja sijoitti siihen miljoonia - ja tuossa se nyt mätääntyy rannassa. Lukekaapa huviksenne joskus tarina Naurun noususta ja tuhosta, on nimittäin aika uskomatonta luettavaa. Se on tarina, jonka voisi painaa vaikka raamattuun esimerkkinä ahneudesta ja välinpitämättömyydestä luontoa kohtaan. Siinä hommassa jää ihminen aina kakkoseksi. Takaisin aiheeseen: Meidän oppaalla on oma helmitila täällä Manihikilla ja ollaan menossa huomenna sinne vierailulle. Tulee olemaan erittäin mielenkiintoista!


Manihiki näytti jo ylhäältä katsottuna huikean upealle ja kun käveltiin rantaan, niin olihan tämä aivan uskomaton paratiisi. Vesi oli aivan kirkasta ja värikkäitä kaloja joka puolella. Sääkin pisti meille tänään parastaan. Veneellä kiidettiin laguunin yli ja toisella puolella odottava majoitus ylitti myös kaikki odotukset: Kaksi aivan huipputasoa olevaa bungalowia suoraan rannalla. Nämähän oli melkein kuin jokaisen luksushaukan silmissä kiiltävät "over water bungalowit". Neljä ihmistä on siis maksimi turistimäärä täällä ja se onkin varsin sopiva. Ei todellakaan tiedetty, että täällä on ihan yksityiset bungalowit meidän käytettävissä, vaan luulin koko ajan, että ollaan yöpymässä jonkun paikallisen kotona. Meidän opas muuten omistaa nämä bungalowit. Lentäjät yöpyivät ilmeisesti jossain kiitoradan puolella, koska he eivät tulleet tälle puolelle ollenkaan. Bungalowin terassilta oli suora näkymä alas kirkkaaseen veteen ja heittämällä leivänpalan sai aikaan sellaisen trooppisen akvaarion, että ei paljon tarvitse enää snorklailla. Upean värikkäät papukaijakalat oli erityisen hienoa katseltavaa. Heittämällä leivän bungalowin toiselle puolelle sai taas aikaan todellisen sikalan, nimittäin emakko kahden pienen porsaan kanssa väijyi jatkuvasti meidän bungalowin nurkilla.


Katja kävi tutustumassa kaloihin lähietäisyydeltä, sillä välin kun itse vetelin kajakilla ympäri täysin tyyntä laguunia. Olipa suoraan sanottuna aivan järkyttävän hienoa! Tämä Manihiki on todellinen piilotettu "helmi", jolla olisi valtavaa potentiaalia turismin suhteen, mutta todella syrjäinen sijainti estää ajatuksen melko tehokkaasti. Pitäkää kuitenkin nimi mielessä jos maailman hienoimmat paikat kiinnostaa, sillä tämä kuuluu ehdottomasti niihin. Legendaarinen lause: "jos voitan lotossa niin menen" sopii tähän tilanteeseen. Ei silti kannata masentua, sillä jos tällaiset tyhjätaskut kuin me vipelletään täällä nyt ympäri laguunia, niin se tarkoittaa ilman muuta, että sinullakin on mahdollisuus. Säästöä, säästöä.


Illalla saatiin valtavan kokoinen illallinen, joka sisälsi mm. kalaa (papupaijakalaa), riisiä, kookospannukakkuja ja jopa oppaan hienosti laseihin kaatelemaa viiniä. En tiedä kuinka monta pulloa tätä viiniä meidän koneen mukana oikein on? Satuttiin eräästä Manihiki-aiheisesta kirjasta näkemään, että tämä meidän opas onkin itseasiassa Manihikin pormestari (tai ainakin kirjan tekohetkellä oli), joten aika hienoa palvelua saatiin täällä osaksemme. Ei ole nimittäin ennen pormestari toiminut minulle tarjoilijana. "Kyllä kiitos - nyt saa kaataa lisää". Yritin hiukan samalla kysellä ilmastonmuutostilanteesta Manihikillä, mutta hän oli sitä mieltä, että "ei hätää, kyllä Jumala hoitaa homman". Varmasti hoitaa kyllä, mutta itseäni kiinnostaa tämä tiedepuoli enemmän, joten se keskustelu ei edennyt puuta pidemmälle. Olen melko varma, että pahoja ongelmia lymyää jo Manihikin pinnan alla. Toivottavasti täällä edes jotenkin varaudutaan tulevaan, eikä vyörytetä ihan kaikkea Jumalan vastuulle.


Voin sanoa, että tarjoilupuoli täällä Manihikillä oli todellakin kunnossa ja possutkin sai muutaman kookospannukakun vielä iltapalaksi. Hieno päivä ja yllätyin todella positiivisesti tästä Manihikistä! Ei ollut minkäänlaisia odotuksia paikan suhteen, joten kaikki oli positiivista yllätystä. Nyt pehmeään sänkyyn kylläisenä nukkumaan ja jos kaikki menee hyvin, niin herätään huomenna elävänä uuteen mahtavaan päivään. Ei paha.


Manihiki päivä 2



Olipa mahtavat unet pitkästä aikaa ja  kiva viilentävä tuuli puhalteli koko yön ikkunasta sisään, veden liplatellessa hiljakseen lattian alla. Hyttysenmulkerotkin pysyi ulkopuolella, koska joka ikkunassa oli kunnon hyönteisverkot. Aivan loistavaa! Herättiin jo ennen seitsemää ja aamiaisen syöminen terassilla, aamuauringon noustessa samalla Manihikin atollin ylle oli taatusti ikuisesti mieleen jäävä kokemus.


Aamiaisen jälkeen käytiin oppaan pihalle toimittamalla skootterilla ajelulla (ilmeisesti hänen oma) ja ajeltiin kaikki mahdolliset tiet läpi. Ihan selvennyksenä, että niitä teitä on täällä yhtä monta kuin Tuvalulla, eli eksyä ei voi. Hyvin hiljaista oli Tauhunun kylänraitilla tähän aikaan aamusta (ja mihin aikaan tahansa), eikä löydetty yhtään kauppaa, mistä olisi voinut tarkistaa, onko Coca-Colaa saatavilla? Ihan kiva ajelu kuitenkin.

Kello 10 aikoihin saatiin viimein myös Irlantilaiset hereille ja lähdettiin tutustumaan oppaan omistamaan helmitilaan keskelle laguunia. Toinen lentäjistä tuli myös mukaan tämän päiväiselle retkelle. Ensin kuitenkin pysähdyttiin oppaan omalla kämpällä hakemassa iso kuorma limonadia Irlantilaisten juotavaksi - eli se siitä. Ei ole tämäkään ikävä kyllä "kolavapaata" vyöhykettä.


Helmitila oli pieni, keinotekoinen saari keskellä kirkasta laguunia, jossa tilat "helmiteknikolle" (en tiedä mikä on oikea sana) pienessä, kuumassa työpajassa, päivät pitkät työskennellä. Saatiin kattava esittely, miten nämä kuuluisat mustat helmet "valmistetaan" ja onhan siinä aika uskomaton homma. Itse elin romanttisissa mielikuvissa, että atollin kuvankauniit naiset sukeltaa ruskeat ihot kimmeltäen vain kukkaseppeleet päässä niitä helmiä pohjasta, ja sitten ne myydään ja kieritään sikari suussa seteleissä. Vai näinkö jotain sellaista unta? Joka tapauksessa siinä ajatuksessa oli alunperinkin monta teknistä mahdottomuutta. Totuus kuitenkin on, että japanilainen teknikko operoi ja nysvää mikroskooppi silmillä, hiki otsalta valuen viikkokausia, ennen kuin yhtään helmeä on myytäväksi. Ja tätä ennen täytyy tietysti vuositolkulla odottaa helmien valmistumista simpukan (vai mikä se on) sisällä. Parikymmentä vuotta täytyy kuulemma sitkeästi tehdä työtä, ennen kuin homma alkaa lyödä kunnolla leiville. Manihikin helmitilat onkin vähentyneet murto-osaan aiemmista, sillä ei kukaan halua nykypäivänä tehdä työtä, jossa ei ole varmuutta toimeentulosta. Mielummin haluttaisiin työ, jossa on varma kuukausipalkka. Enkä ihmettele yhtään. Ei ole minun hommaa tämä.


Seuraavaksi meille oli varattu pieni videokuvaussessio, sillä opas halusi laittaa jaettavaksi videon, jossa heitellään ns. huonoja helmiä jorpakkoon. Tällaisia "huonoja helmiä" kuulemma myydään monessa paikassa ihan armotta kovalla hinnalla turisteille ja hän halusi videolla osoittaa, että tällä helmitilalla ei sellaisia helmiä päädy myytäväksi, vaan turistit saa heitellä ne ns. veslintuun. Oli aika uskomaton tunne heitellä tuhansien arvoisia mustia helmiä kourakaupalla veteen ja tätä ei kyllä pääse elämässä taatusti uudestaan tekemään. Annoin palaa oikein tosissaan. Näiden mustien helmien kanssa kannattaa siis olla tarkkana tai tulee helposti huijatuksi. Kiinalaiset varsinkin kuulemma myy, mitä tahansa värjättyjä kuulia mustina helminä. Täällä Manihikillä ei ollut valmiita tuotteita myytävänä, mutta Rarotongalla on meidän oppaan oma myymälä, josta saadaan kuulemma "edullisesti" näitä helmiä käydä ostamassa.


Helmitilalta jatkettiin matkaa kohti todella hienon näköistä motua (motu=atollin saari), jossa oli tarkoitus hiukan uida, syödä lounasta ja nauttia aurinkoisesta päivästä. Kun päästiin saaren rantaan, oli maisemat kuin täydellisestä paratiisista! Kuin Aitutakin One Foot Island, mutta ei ketään muita lähimaillakaan. Wau! Ehdottomasti yksi upeimpia paikkoja, missä ollaan ikinä käyty. Paikalla oli oppaan poika grillaamassa kalaa ja ruokailu tulisi kuulemma tapahtumaan tänään vedessä. Tämähän olikin mahtava idea. 

Vesi oli todella lämmintä ja syödessä värikkäät kalat pyöri jatkuvasti ympärillä, odottaen että jotain putoaisi lautaselta veteen. Oppaan tekemä "ruokarukous vedessä" oli myös todellakin näkemisen arvoinen juttu. Ruoka oli todella hyvää ja aivan uskomaton kokemus kaikin tavoin. Oppaan poika paljastui melkoiseksi japanifaniksi ja hän oli päässyt kerran teknikon mukana jopa käymään paikanpäällä, eli mielenkiintoista keskusteltavaa sen aiheen osalta riitti lämpimässä vedessä kelluessa. Kukaan porukasta ei olisi halunnut lähteä täältä ikinä pois, mutta ennen auringonlaskua oli kuitenkin pakko suunnata takaisin majoitukselle. Mitä tästä voi muuta sanoa kuin, että täydellinen paratiisi! Illalla saatiin vielä bungalowilla täysi illallinen viineineen ja ei voinut kyllä Manihikin toisestakaan päivästä valittaa. Jotakuinkin täydellistä kaikki. Täällä Manihikillä olisi viihtynyt vielä vaikka kuinka pitkään, mutta huomenna vaihdetaan taas atollia. Jännittävä siis päivä tulossa.

maanantai 16. toukokuuta 2016

*** Missio 1: Pukapuka - The Island Of Desire


Kuten arvelin, yö meni lähinnä pyöriessä sängyssä ja vatsanpohjaa kaiversi ajatus huomisesta lähdöstä. Jännitys väreili paksuna usvana ilmassa ja satoi rankkasateena koko yön meidän päälle. Majoituksen ympärillä pyörivät kukot pitivät myös osaltaan huolen siitä, että nukkuminen oli tänä yönä täysin mahdotonta. Aivan totaalisia mielipuolia nämä kukot. En tiedä milloin kukot nukkuu, mutta hankin jonkun megafonin ja menen huutamaan täysillä niiden korvaan siinä kohtaa. Vai onko kukolla edes korvaa? Ei ole ihme, että huutavat yöt läpeensä epävireisesti, jos ei ole korvaakaan. Eilen kuitenkin pelastin yhden tipun varmalta kuolemalta, koska näin, että kissa hiipi jo sen takana uhkaavasti. Painoin vaan lyhyesti Dazzeria ja kissa lähti vauhdilla käpälämäkeen. Sori vaan katti mutta joku roti pitää olla.

Herätyskello soi kello 04.30 ja jääkylmän suihkun kautta pakkaamaan loput kamat lähtökuntoon. Koska merivesikin on täällä Tyynellämerellä tosi lämmintä, niin en pysty käsittämään, miten suihkusta voi tulla aina jotain tunturipurojen kylmää vettä? No ainakin heräsi kunnolla. Varasin eilen meille lentokenttäkuljetuksen aamuksi ja täysin ajallaan taksin valokeila kaartoi pihaan, valaisten sateen kastelemaa, säkkipimeää pihapiiriä. Vettä tuli siis aamulla kaatamalla, mikä ei ollut mikään lupaava juttu ajatellen meidän päivän lentoa. Katselin kuitenkin jo eilen rannassa, että pilvet kulkee todella matalalla, eikä luultavasti tule aiheuttamaan suurempia ongelmia lentokorkeudessa. Kyllä, töttöröö - tässä kohtaa minulla on ilo ilmoittaa, että tämän päivän kohteena on viimeinkin Tyynenmeren ehdottomasti legendaarisin atolli nimeltään Pukapuka. Tadaa! Kyseinen paikka on syy, minkä takia koko tämän kertaiselle reissulle lähdettiin ja kaikki muu on ollut vain bonusta siihen päälle. Tie kohti Puka-Pukaa ei ole kuitenkaan ollut helppo:

Pukapukan laguuni
Ensimmäinen este Puka-Pukalle pääsemisen suhteen on, että lentoyhtiötä ei voisi vähempää kiinnostaa vastailla sähköposteihin ja nettisivulla oleva puhelinnumerokin on aivan väärä. Näistä esteistä jos onnistut jotenkin selviämään ja avaamaan keskusteluyhteyden, niin seuraava ongelma on saada selville matkan hinta ja milloin lennot oikeasti muka toteutuu? Netissähän on mainittu, että lento lähtisi noin kuuden viikon välein, mutta tämä meidän lento on nyt vuoden 2016 ensimmäinen - joten se siitä aikataulusta. Joudut siis varaamaan paljon aikaa tämän projektin toteuttamiseen ja Cookinsaarille ei saa tullessa kuin 31 päivän viisumin, joten siinä onkin todellinen ongelma. Kun sain joulukuussa tiedon, että lennot on todennäköisesti toteutumassa toukokuussa, oli tehtävä nopeasti isoja päätöksiä. Ehdottomasti haluttiin lähteä, mutta kun kuulin lopullisen hinnan, olin lentää penkiltä ja jouduttiin melkein pitämään minuutin hiljainen hetki kynttilät kädessä. Voin kertoa, että hinta on se viimeinen - ja vaikein este - joka viimeistään katkaisee tien Puka-Pukalle. Veri pakeni aivoista, ahdisti, huimasi ja pieretti. Oliko koko retken tarkoitus valumassa käsistä? Lähteminen tähän hommaan tarkoittaisi luopumista monesta muusta kivasta jutusta ja päivittäisestä budjetista jouduttaisiin myös leikkaamaan iso siivu samantien. Japanin opiskeleminen paikanpäällä Japanissa saisi kertarysäyksellä myös naulan arkkuun. Elämä on valintoja, mutta vaihtoehtoja aivan liikaa! Hetken mietinnän jälkeen päätettiin kuitenkin äänin 2-0 pistää varaus sisään ja siitä lähtien tätä on koko ajan valmisteltu hiljalleen taustalla. Kaikki aikataulut on täytynyt ajoittaa tämän projektin mukaan. Pukapukan jälkeen joudutaan kyllä laskemaan joka penni tarkkaan ja en tiedä, miten tässä tulee lopulta oikein käymään? Toivon todella, että tehtiin oikea ratkaisu! Ai miten paljon nämä lennot sitten maksaa? Sanotaan vain näin, että ihan liikaa meidän budjetille. Se hinta, mitä olin kuvitellut pahimmissa painajaisissa mielessäni, piti vielä tuplata. Kuvitelkaa nyt, että lentokone ja kaksi lentäjää seisoo kädet taskussa saarilla meitä odottelemassa. Jos oikeasti suunnittelet tätä hommaa, lähesty minua privaattiviesten, niin autan kyllä eteenpäin. Pukapukan ystävä on myös minun ystävä.

Laskeutuminen Pukapukalle
Nyt kun tästä lähdetään pian ulos kohti lentokenttää, ei edelleenkään ole mitään hajua siitä, mitä tämä retki tulee lopulta sisältämään. Sisältyykö ruoat hintaan? En tiedä. Onko juomavettä? En tiedä. Pitäisikö käteistä olla paljon mukana? En tiedä? Tullaanko elävänä takaisin? En tiedä? Arvatkaa vaan, uskaltaako kovin moni näin vähillä tiedoilla lähteä tällaiseen juttuun mukaan. Hiukan olisi kehitettävää tässä markkinointipuolessa. Itse en välitä mistään muusta kuin, että päästään tänään ehjänä Pukapukalle, kaikki muu järjestyy varmasti kyllä.

Rarotongan lentokentällä tavattiin retkelle ns. oppaaksi tuleva, itse pohjoisilta Cookinsaarilta (Manihikiltä) kotoisin oleva mies ja hänen ensimmäiset sanat oli: "toivottavasti pystytte juomaan kookoksia, sillä ainoastaan niitä on tästä eteenpäin juomaksi tarjolla". Joo, joo, tiedän jo tämän tarinan, mutta Coca-Colaa löytyykin sitten taatusti. Kookokset käy silti meille paremmin kuin mainiosti, sillä niitähän tässä on jo koko reissu kaipailtu. Saatiin myös viimein maksettua loppuosuus retkestä, joten kaikki oli nyt valmista lähtöön. Eikä muuten todellakaan edes tiedetty, että tähän on joku opas tulossa meille mukaan. Helpottaa sinänsä kyllä asioita todella paljon.

Lentokenttäkuljetus
Täältä Rarotongalta ei tullut koneeseen kuin kaksi ihmistä meidän lisäksi, mutta Aitutakilta tulisi kuulemma vielä kaksi lisää. Yksi mukaan lähtevä mies sanoi, että hän lähti 27 vuotta sitten Manihikiltä ja nyt on viimein aika palata kotiin. Huikea tarina. Toinen mukaan lähtijä oli Uusi-Seelantilainen naisopettaja, joka oli menossa jotain kouluihin liittyvää juttua saarille tekemään. Näille pohjoisten atollien lennoille osallistuu yleensä vain lääkäreitä, sähkömiehiä jne. ja pesunkestävät turistit on hyvin harvinainen näky. Kello 07 noustiin Rarotongan jylhiä vuoria hipoen ilmaan, koneena 12 paikkainen, luvalla sanoen melko vanha ja raihnainen Embraer Bandeirante. Se on ihan ymmärrettävää, että tähän reitille valitaan kaikkein vanhin ja ruppaisin kone, koska se joutuu seisomaan yöt saarilla mätänemässä, eikä tuota sinä aikana lentoyhtiölle penniäkään. Ongelmat koneessa on toki vain kosmeettisia ja kone on hyvin huollettu ja täysin kelpo tähän reitille - näin ainakin koko ajan toistan itselleni mielessäni. Onneksi meille oli varattu vastamelusuojatut kuulokkeet penkeille, sillä meteli sisällä koneessa oli korviahuumaava. Kun oli päästy Rarotongan yllä raskaana roikkuvien sadepilvien läpi, muuttui lentosää mainioksi ja olin kuin olinkin oikeassa sen suhteen, että pilvet kulki hyvin matalalla. Tämä oli iso helpotus!

Pukapukan paratiisimaisemia
Ensimmäinen pysähdys oli tehtävä tänään ihanaakin ihanammalla Aitutakilla, koska polttoaine ei muuten riittäisi mitenkään meidän tuleviin kohteisiin saakka. Pohjoisilla atollelleilla ei polttoaineen saatavuus ole ikinä mikään kirkossa kuulutettu juttu. Aitutakille on Rarotongalta noin 45 minuutin lento ja laskeutuminen on aurinkoisessa säässä vertaansa vailla oleva kokemus. Tänään oli hiukan pilvistä laskeutuessa, mutta hienoa se oli silti, varsinkin kun näki suoraan ohjaamon ikkunoista ulos. Vaikka ei tänään käydä kuin tankkaamassa ja heittämässä kepillinen Aitutakilla, niin voin kertoa, että kyseinen paikka on ollut meidän tähän astisista matkakohteista ehdottomasti upein. Ei ole toista, kaikin tavoin yhtä mahtavaa paikkaa tullut vielä maailmalla vastaan. Käytiin Aitutakilla vuonna 2009 ja ihastuttiin ikihyviksi! Samalla reissulla satuin tekemään sen virheen, että luin jonkun lehtiartikkelin Pukapukasta ja sen jälkeen tämä paikka ei ole jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Mitä enemmän aiheesta luin, sen enemmän alkoi paikka mieltä kiehtomaan - ja Robert Dean Frisbien kirjat oli sitten se viimeinen pisara. Aitutakista myös sellainen erikoinen tieto, että saarella ei ole yhtään koiraa, sillä aikoinaan joku koira ilmeisti raateli korkea-arvoisen päällikön lapsen ja koirille langetettiin välittömästi ikuinen kirous ja kielto saarelle. Ja nyt itse asiassa kuulin juuri, että se kirous koskeekin koko pohjoista saariryhmää. Huh huh, aika tujua kamaa tämä kirous! Uskokaa tai älkää, niin suurin osa esimerkiksi Pukapukan ihmisistä ei ole koskaan elämässään nähnyt koiraa. Jos haluat pyöräillä tai lenkkeillä, niin näillä pohjoisilla saarilla ei taatusti koira roiku pershahassa kiinni. Iso plussa.

Veneellä kohti Rotoa
Aitutakilta nousi kyytiin hyvin erikoinen ja hauska +60v pariskunta Irlannista. Toinen oli suoraan kuin jostain putouksen sketsihahmokilpailusta: suu kävi jatkuvasti, kädet heilui villisti ja roisia läppää lensi kuin tykin suusta. Toinen taas oli hyvin hiljainen, rauhallinen ja kohtelias. He kertoivat, että olivat olleet kaksi viikkoa sitten myös Tuvalulla ja piti oikein ruveta laskemaan päiviä, että miten ei nähty toisiamme siellä. Ilmeisesti he olivat tulleet sinne juuri kun me lähdettiin. Uskomatonta. Hekin sanoivat, että ei ollut helppoa tämän Pukapukan-reissun varaus ja oli kuulemma tarvittu 42 sähköpostia Rarotongan toimistoon, ennen kuin asia saatiin jotenkin selväksi. Kuulin hiukan myöhemmin, että tämä pariskunnan huuliveikko on maailman ykkönen (MTP) saarten osalta, eli ei todellakaan ole mikään turha äijä nyt meillä tässä kyydissä. Hänellä on aivan sama lähtökohta kuin minulla, eli maiden kerääminen ei niinkään ole se pääasia vaan saaret. En ole ikinä listannut omia saaria ja taidankin jossain vaiheessa alkaa listaamaan ja haastamaan tätä miestä oikein toden teolla. Sanotaan nyt tässä kohtaa vielä selvennykseksi, että kyse on siis miesparista. Kyllä. Tätähän ei tarvitsisi nykymaailmassa kai enää edes mainita, mutta koska ollaan menossa hyvin syrjäisille ja uskonnollisille saarille, niin tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten asiaan suhtaudutaan. Aihehan ei ole ollut Tyynenmeren saarilla ikinä mikään tabu, mutta uskontojen mukana on ikävä kyllä tullut tätä kapeakatseisuutta.

Pukapuka
Aitutakilla pysähdyttiin tankkaamassa noin 20 minuuttia, jonka jälkeen noustiin jälleen moottorit päristen ilmaan ja suunta kohti tarunhohtoista Pukapukaa. Nyt se todellakin oli tapahtumassa! Olin aivan innoissani ja teki mieli jo kiipeillä pitkin koneen seiniä. Aitutakilta Pukapukalle kestää siis vielä uskomattomat neljä tuntia ja se on kuulkaas pitkä aika istua pienessä potkurikoneessa aavan meren yllä. Nyt puhutaan todella syrjässä olevasta paikasta ja Tuvalu ei ollut vielä yhtään mitään tähän verrattuna. Tuvalulle tulee ainakin kerran viikossa lento, Pukapukalle vain muutaman kerran vuodessa. Meille sanottiinkin lähtiessä, että teidän päätös varata tämä matka oli näiden saarten kannalta todella positiivinen asia. Tyhjää konetta tänne ei nimittäin lennetä. Tässä meidän lennon mukana tulee nyt siis samalla tarvikkeita ja postia perille. Hetkinen? Jos näen, että meillä on täällä joku Coca-Cola laatikko mukana, niin pudotan sen kyllä mereen!

Lennon aikana saatiin jo viime Aitutakin reissulta tutusta ravintolasta mukaan poimitut isot sämpylät, joita mässätessä ja lentäjien toimintaa seuratessa aika meni kuin siivillä. Kuuntelin lennon aikana myös hiukan musiikkia ja nyt oli valittava huolella mitä kuuntelee, sillä loppuelämän ajan tulee matkan aikana kuunnelluista kappaleista varmasti nämä hetket mieleen. Hiukan sama juttu kuin, että ei ikinä kannata laittaa soittoääneksi puhelimeen mitään lempikappaletta, sillä sitten jos tulee huonoja puheluita, yhdistyy kyseinen kappale aina johonkin negatiiviseen. Matti Nykäsen yllätysten yö ja Martti Servon, mikä on kun ei taidot riitä, oli nyt siis skipattava soittimessa.

Pukapukan legendaarinen "causeway"
Noin tunti ennen Pukapukalle laskeutumista lennettiin todella upean Suwarrowin-atollin yli, jossa Robert Dean Frisbie aikoinaan sitoi itsensä ja lapsensa puuhun, syklonin riehuttua ja tuhottua melkein koko atollin. Uskokaa tai älkää, sen myrskyn tuhot on edelleen ylhäältä nähtävissä: koko atolli meni muutamasta kohdasta halki. Olipa mahtavaa katseltavaa ja kaiken huipuksi pilotti teki vielä muutamia kaarroksia saaren yllä, että varmasti nähtiin kunnolla. Tässä kohtaa alkoi jo tunnelmat nousta pilviin. Onneksi pilviä ei ollut tänään esteenä ja lentäjä sanoikin, ettei ole ikinä lentänyt tätä reittiä niin, ettei tarvitse kertaakaan lentää pilven sisällä. Kaikki mahdolliset onnettaret oli meidän puolella tänään.

Juuri ennen Pukapukan ilmestymistä horisonttiin, ylitettiin vielä pieni Nassaun saari ja Te Arai-riutta. Olin katsellut tätä Puka-Pukan ilmakuvaa vuosien varrella niin paljon, että sen näkeminen oikeasti edessä oli kuin unta ja pelkäsin koko ajan että herään. Laskeutuminen oli tietysti aivan huikeaa nähtävää, ja siinä vaiheessa kun kiitorata näkyi suoraan edessä, alkoi koneessa kauhistunut puheensorina. Aiotaanko oikeasti laskeutua tuohon? Ei kai nyt sentään? Kiitorata näytti todella pelottavalle, mutta laskeutuminen hiekalle oli kuitenkin todella tasainen ja heti pysähtymisen jälkeen kuultiin lentäjän ikuisesti mieleenpainuvat sanat: Welcome to Pukapuka! Mieleen tuli kaikki kamalat ja pimeät talvi-illat kotona, jolloin makasin Robert Dean Frisbien kirja kourassa sängyssä ja mietiskelin, että minkähänlaista Puka-Pukalla mahtaisi oikeasti olla? Nyt oli korkea aika selvittää se asia! Turvavyö napsahtaen auki ja minun matkustushistorian jännittävimmät hetket oli käsillä!

Pukapuka

Asukkaita noin 400

Käsittämättömän hienoa
Puka-Puka sijaitsee noin 1500 kilometriä Rarotongalta pohjoiseen ja on yksi Cookinsaarten - ja koko Tyynenmeren yksinäisimpiä ja koskemattomampia atolleja. Syrjäisyys on auttanut paikallista kulttuuria selviytymään vuosisatoja lähes muuttumattomana, eikä muualla Tyynellämerellä raivonneet sotatoimetkaan ikinä tänne asti onneksi yltäneet. Saari tunnetaan myös nimellä "vaarojen saari" ja "kauniiden naisten saari". Saarella on oma Pukapukan kieli, mutta myös Cooksaarten maoria ja englantia puhutaan jonkin verran. Yhteisöllisyys on Pukapukalla hyvin vahva ja kaikki tehtävät jaetaan tasaisesti asukkaiden kesken. Mitään yksityisomaisuutta ei täällä tunneta. Kyläpäälliköt jakavat työt ja tällä toimivalla järjestelmällä on menty vuosisatoja. Robert Dean Frisbie kutsuukin tätä järjestelmää kirjassaan huumorimielellä maailman ainoaksi onnistuneeksi kommunistiseksi hallitukseksi. Nykyiset Pukapukalaiset polveutuvat perimätietojen mukaan 14:sta miehestä ja muutamasta naisesta, jotka selviytyivät katastrofaalisesta myrskystä noin 500 vuotta sitten. Merirosvot ja Fidziläiset kannibaalit myös harvensivat saaren väkilukua aina ajoittain. Tällaisessa tilanteessa selviytyminen ja atollin uudelleenasuttaminen tyhjästä vaati hiukan erikoisempaa "perhesuunnittelua" ja sen takia täällä on ollut aina suosiossa hiukan "vapaamielisempi" meno. Toki uskonnot on yrittäneen parhaansa mukaan tätä paikallista kulttuuria ja tapoja tuhota. Mielenkiintoisena faktana myös, että Puka-Pukalta on löydetty koiran luita, jotka on ihan tieteellisesti ajoitettu ajalle 2300 vuotta ennen ajanlaskun alkua! Mitä ihmettä!? Oletan, että jos koiran luita löytyy, niin silloin on myös ihmisten täytynyt olla täällä paikalla. En usko, että Turre on uimallakaan tänne keskelle Tyyntämerta eksynyt. Tämä jos joku on Muinaiset avaruusoliot materiaalia ja vaatii ehdottomasti lisäselvitystä.

Hautoja Pukapukalla
Saatiin heti koneesta ulos tullessa komeat, hyvältä tuoksuvat kukkaseppeleet (leit) kaulaan ja kiitoradalla meitä oli yllättäen vastassa myös valtava katujyrä (kyllä vain), jolla matkatavarat kuljetettiin veneelle. Tämä oli kyllä erikoisin ja hauskin tavarakuljetus, mitä olen ikinä maailmalla nähnyt! Katujyrä kuulemma oli ajettu laskuveden aikaan riuttaa pitkin pääsaarelta tänne ja se kuulosti jo kyllä niin uskomattomalta jutulta, että piti pariin kertaan varmistaa, että kuulinko nyt ihan oikein?? Miten ihmeessä se muka oli mahdollista? Lentäjät olivat kuitenkin kuulemma nähneet kuvia tästä operaatiosta, joten pakkohan se oli lopulta uskoa. Käveltiin kiitoradalta noin 300 metriä, halki viidakon rantaan, jossa avautui heti sellainen paratiisimaisema, että meinasi silmät poksahtaa päästä. Robert Dean Frisbie oli varsin oikeassa väittäessään löytäneensä täydellisen paratiisin. Näin jopa kuuluisan "Matauea pointin" siintävän saaren päässä! Lämpöasteet oli täällä aivan eri luokkaa kuin Rarotongalla ja naama oli kaikilla hiestä märkänä kävelyn jälkeen. Olipa todella kuuma päivä! Irlantilaiset sanoivat kävellessä, että kalliissa hotellissa Rarotongalla oli alkaneet turistien pinnat kiristymään, sillä jos tulet viikon lomalle, maksat 500€/yö, eikä tarkene edes mennä uimaan, niin saattaa hiukan "ahistaa". Toinen näistä Irlantilaismiehistä näytti matkalla jo todella uupuneelta kuumuudesta ja saapa nähdä miten tässä vielä käy.

Charlie Frisbie
Venematka Ko:n saarelta Wale:n saarelle kesti noin 30 minuuttia ja matkan aikana ehti hiukan kasailla ajatuksia, raikkaan merituulen viilentäessä ylikierroksilla käyneitä aivoja. Vene liukui tyynen laguunin päällä kuin pumpulissa ja päivä ei olisi enää mitenkään voinut olla hienompi. Walen rannassa meitä oli vastassa saaren ainoa auto ja iso peräkärry, johon hypättiin laukkuinemme kyytiin. Ja mitä näen heti ensimmäiseksi automatkalla: kaksi koululaista kävelee tienreunustaa ja molemmilla on Angry Birds reput selässä! Uskomatonta! Niin pitkälle ei näköään maailmassa syrjään pääse, etteikö Suomi tulisi jotenkin vastaan. Ja nyt vasta älysin, että lavalla mukana olleet miehet olikin itseasiassa meidän lentäjät, jotka olivat vaan vaihtaneet vaatteet jossain. Olipa melkoinen muutos ja luulin heitä ihan paikallisiksi saarelaisiksi.

Nyt kerron heti alkuun hiukan huonoja uutisia niille, jotka tulevat tänne Pukapukalle ainoastaan kauniiden naisten ja sensuaalisen tanssin perässä. Naiset on toki kauniita - niin kuin kaikki naiset on - mutta ikäluokka 18-40v (sekä miehet että naiset) näyttäisi minun nopean silmäyksen mukaan puuttuvan Pukapukalta lähes kokonaan. Mitä ihmettä? Konettakin oli tankkaamassa teini-ikäset sällit, eikä venekuskikaan kovin vanhalta näyttänyt. Tässä on nyt joku outo mysteeri meneillään. Olisiko niin, että täältä lähdetään heti 18 ikävuoden tienoilla opiskelemaan tai hankkimaan "leveämpää leipää", ja kauniit naiset, joista tämä Pukapuka on maailmankuulu, löytyykin mahdollisesti hajallaan Rarotongalta, Uudesta-Seelannissa ja Australiasta? En tiedä - mutta epäilen asian olevan juuri näin. Lapsia täällä on sitävastoin väkilukuun suhteutettuna todella paljon ja mietiskeltiin juuri, että koska täällä ei voi käsittääkseni synnyttää, niin täytyy tulla todella kalliiksi lähettää äidit aina Rarotongalle synnyttämään. Se on valtava matka! Millä sinne mennään ja kuka tämän kaiken maksaa? Paljon mielenkiintoisia kysymyksiä roikkuu ilmassa, mutta aikaa on liian vähän kaiken selvittämiseen.

Lapset kirkon pihamaalla
Rannasta ajettiin paikallisen perheen pihaan, jossa oli varattu meille tulevaksi yöksi majoitus. Eli oltiin nyt aivan virallisesti Roto:n kylän asukkaita. Tämä saaren ainoa autokin oli näköjään juuri tämän perheen omistama, eli he ovat varmaan Pukapukan mittapuulla melko varakasta väkeä. Vai onkohan autokin kaikkien saarelaisten käytettävissä? Heillä oli myös pieni kioski tässä talossa ja vanhaa kunnon punaista colapurkkia pisti tietenkin heti ensimmäisenä silmään. Aaargh! Tämä oli hyvä uutinen irlantilaisille, sillä he eivät pysty elämään montaa tuntia ilman limonadia ja päivittäistä sokerilatausta. Lentäjät ja irlantilainen pariskunta majoittuivat eri paikassa, joten he jatkoivat matkaa meidän majoitukselta vielä eteenpäin.

Isäntäperhe oli oikein mukava ja heillä oli kuusi lasta, jotka kaikki poikia. Lapset oli tietysti aluksi aivan kauhuissaan, että mitä ihme tyyppejä tänne nyt oikein lappaa sisään, mutta tottuivat kyllä pian uusiin naamoihin. Kuultiin, että ruokavarasto täytyy pitää aina lukossa, sillä talossa on kuusi poikaa ja jos ovi jää auki, katoaa kaikki ruoka hetkessä. Manihikiläinen opas varoitteli meitä jo tullessa, että täällä on sitten perinteisenä tapana, että isäntäperhe nukkuu lapsineen teidän sängyn ympärillä lattialla, joten älkää pelästykö. Ei tässä nyt ihan vähästä pelästytä, joten nukkukoot minun puolesta ihan missä haluavat. 

Mainstreet Pukapuka
Kuultiin myös, että laiva joka joskus harvoin tuo tänne tarvikkeita on nyt jo viisi viikkoa myöhässä ja itse asiassa se oli nyt lopullisesti kosahtanut ja parhaillaan hinattavana takaisin kohti Rarotongaa. Tulee siis menemään vielä pitkä tovi ennen kuin laiva tänne asti tulee. Tarvikkeita on jo tällä hetkellä hyvin huonosti (paitsi Coca-Colaa), joten päätettiin lahjoittaa meidän laukussa kulkevat pähkinäpatukat välittömästi oikeaan tarpeeseen. Laivaa ei tullut myöskään Frisbien kirjassa pitkään aikaan, joten kaikki kuulosti hyvin tutulle. Mikään ei ole täällä vuosien saatossa muuttunut. Paikallisesta ruoasta ei täällä silti ole puutetta, sillä vuosisatojen aikana on opittu selviämään omillaan ilman mitään ulkopuolista apua. Kalaa, kookoksia ja taroa löytyy niin että pöydät notkuu. Nykyään kuulemma espanjalaiset kalastusalukset ovat joka paikassa oikea kauhu, sillä ne imuroivat kaikki kalat tullessaan, eivätkä välitä mistään rajoituksista tippaakaan. Tällaisen aluksen käynnin jälkeen on aina kala tiukassa. Suosittelenkin nyt siis boikotoimaan kaikkea espanjalaisten kalastamaa kalaa, kunnes hommaan saadaan joku tolkku. Rarotongalla oli ollut jopa valtava mielenosoitus äskettäin asian johdosta, mutta poliitikot on ilmeisesti voideltu tukemaan tätä törkeää kalavarkautta.

Saatiin heti tullessa ruokatarjoilu, jossa oli kalaa, riisiä, taroa, kookoksia, papaijaa, banaaneja jne. Olipa runsasta ja ei todellakaan oltu varauduttu tällaiseen kestitykseen. Yksinkertaista mutta oikein hyvää. Kookoksia hulahti kurkkuun samantien kaksi kappaletta, koska päivä oli aivan uskomattoman kuuma! Isäntäperhe sanoi meille, että tämä on nyt myös teidän koti, joten menkää ja tulkaa ihan mielenne mukaan. Hyvin ystävällistä väkeä ja varmasti oli heilläkin jännät paikat vastaanottaa vieraita maapallon toiselta puolelta.

Kirkko
Koska aika oli kortilla lähdettiin heti ruokailun jälkeen kävelemään ulos ja tehtiin paahtavasta kuumuudesta huolimatta hyvin kattava kierros ympäri saarta. Muistelin Frisbien kirjassa mainittua kävelyä ja tuttuja maamerkkejä. Olen melko varma, että kirjassa mainittu hautuumaa ainakin oli suoraan meidän majoituksen vierustalla, koska tuntomerkit täsmäsi täysin siihen. Kirkko taasen sijaitsi suoraan meidän majoituksen edessä. Robert Dean Frisbien pyörittämän kaupan sijainnista en saanut ihan varmaa selkoa ja voisiko sitä taloa enää edes olla olemassa? Tuskin. Jossain tässä kirkon vastapäätä se kuitenkin aikoinaan sijaitsi. Ihmiset olivat hyvin yllättyneitä aina meidät nähdessään ja lapset vilkutteli ja huuteli meille vielä sadan metrin päästäkin. Toivottavasti jotain ystävällistä. Olen kyllä ihan varma, että tästä meidän tulosta oli varoiteltu jo hyvissä ajoin koko saaren väestöä. Käveltiin myös kuuluisa "silta", josta ihmiset Robert Dean Frisbien mukaan aikoinaan putoilivat kännissä veteen. Ikävä kyllä vuoden 2005 sykloni teki pahaa tuhoa sillalle (puhumattakaan koko saaresta), mutta melkein täysin samalta maisema silti näytti kuin vanhassa kuvassa. Käveltiin myös saaren toiselle puolelle, jossa Frisbien tekemän kartan mukaan sijaitsee "copra makers Village" - ja siellähän se oli edelleen. Täällähän on tapana, että koko saaren väki osallistuu tiettynä vuodenaikana kopran valmistukseen, jolloin eletään useampi kuukausi perinteiseen tyyliin ilman sähköä ja mukavuuksia. Kaikki osallistuvat siis yhteisiin tehtäviin, kuten vaikkapa aidan pystytykseen, joka oli kuulemma alkamassa huomenna. Sitä en tiedä, maksetaanko tällaiseen yhteisöllisyyteen perustuvassa järjestelmässä jonkinlaista kansalaispalkkaa ihmisille vai miten tämä homma oikein toimii? Mutta toisaalta, mihin täällä edes rahaa tarvitsisi?

Yksinäinen palmupuu
Palattiin kävelyn jälkeen takaisin majatalolle, koska meille oli järjestetty yhteinen kyyti paikalliselle koululle ja pieni kiertoajelu ympäri saarta. Ajettiin ensin läpi saaren keskiosan, jonne ei normaalisti ole asiaa, sillä alueen kookokset ja ruokavarat on varattu ns. "pahan päivän" varalle. Kerron hiukan myöhemmin, mitä tapahtuu jos esimerkiksi varastat täältä alueelta kookoksia. Paikalle oli myös rakennettu suuri rakennus, johon koko saaren väki voi mennä syklonin uhatessa turvaan. Meidän Manihikiltä kotoisin oleva opas ihmetteli meille, että ei voi käsittää, miksei rakennusta käytetä mitenkään muuten hyödyksi? Seisoo vaan aivan tyhjän panttina keskellä viidakkoa.

Koululla ei ollut tähän aikaan enää oppilaita paikalla, mutta juteltiin opettajien kanssa ja koululaisten tekemiä käsitöitä oli myös mahdollisuus ostaa. Kaikki oli uteliaita, että miten ihmeessä ollaan tänne Pukapukalle oikein päädytty ja kerroin tietysti oman tarinani. Porukka oli hyvin yllättynyttä ja ihmetteli, että olenko todellakin kulkenut jo kahdeksan kuukautta Book Of Pukapuka laukussa ja onko oikeasti koko reissu suunniteltu vain tätä kohdetta varten? Kyllä vain. Paikalliset olivat hyvin otettuja tämän kuultuaan ja irlantilainenkin sanoi, että sinä olet kyllä niin hullu tyyppi, ettei voi kuin arvostaa. Jätkä tulee oikeasti tänne maailman toiselta puolelta ja raahaa tiiliskiven kokoista kirjaa koko matkan niska vääränä laukussa mukana. Kaikki halusivat tietysti nähdä tämän maagisen kirjan ja se on minusta karmea juttu, ettei täällä ole kyseistä opusta ihmisten luettavissa. Jos jostain saan joskus ylimääräistä rahaa, niin lähetän tänne näitä kirjoja. Totesivat vaan, että koko heidän kirjaston kirjat ei maksa yhtä paljon kuin tämä yksi ainoa kirja.

Koulun jälkeen oli luvassa tämän reissun kohokohta, nimittäin olin jo kysellyt oppaalta ja kaikilta, että olisiko täällä saarella mahdollisesti enää ketään Robert Dean Frisbien jälkeläisiä olemassa? Yksi oli nyt paikallistettu ja nyt oltiin menossa häntä tapaamaan! Ajettiin hyvin vaatimattoman talon eteen Ngaken kylään, josta ulos asteli saaren vanhin mies, ei enempää eikä vähempää, kuin Robert Dean Frisbien poika: Charlie Frisbie! Hän on kuuluisa koko Tyynenmeren alueella ja Charlieta kutsutaan ihan aiheesta "Tyynenmeren viimeiseksi cowboyksi". Hänestä on tehty lukuisia lehtijuttujakin ja ties mitä. Tämä oli nyt kyllä niin uskomaton juttu, että suuta kuivasi ja hikoilutti. Vasta äsken vielä istuin Rarotongalla lukemassa Book of Pukapuka -kirjaa ja kaikki jutut tuntui ihan vaan jonkinlaiselta fantasiamaailmalta. Nyt aivan yhtäkkiä olinkin sinkoutunut sisään tämän maagisen kirjan maailmaan ja leijuin jossain fantasian ja todellisuuden välimaastossa. En olisi ikimaailmassa uskonut, että tapaan vielä ihmisen, joka liittyy olennaisena osana melkein sata vuotta vanhan kirjan tapahtumiin. Pyysin tietysti heti nimikirjoituksen minun kirjaan ja Charliekin ihmetteli tätä todella vanhaa versiota Book Of Pukapukasta. Hänellä oli vain repaleinen paperiversio samaisesta kirjasta. Päästiin myös käymään sisällä talossa rapsuttelemassa aivan pieniä kissanpentuja ja nähtiin jopa kaikkia vanhoja valokuvia. Tämän vierailun takia pelkästään olisin jo voinut maksaa koko tämän retken hinnan. Olipa mahtava kokemus ja toivottavasti Charlielle elämä suo vielä paljon terveitä vuosia Pukapukalla.

Ennen auringonlaskua käytiin vielä uimassa ja kylläpä viilensikin mukavasti kehoa pieni laguunissa kelluskelu. Kello 19 oli koko retkiporukka kutsuttu lentäjien majoitukselle, jossa oli grillattua kalaa ja jopa viiniä tarjolla. Nämä kamat oli tietenkin meidän lentoyhtiön mukanaan tuomia ja mitään viinejä on ihan turha olettaa täällä muuten ikinä näkevänsä. Kuultiin illan aikana kaikenlaisia lentojuttuja, joista tärkein oli, että tälle reitille on mahdollisesti tulossa uusi kone, joka saattaisi laskea lentojen hintaa ja nopeuttaa tänne pääsyä huomattavasti. Tämä olisi todella mahtava juttu, mutta epäilen kuitenkin vielä hyvin vahvasti. Minkä takia kannattaisi lentää isommalla ja nopeammalla koneella tänne, kun ei täällä ole yhtä ainutta virallista majoitustakaan. Lentäjät olivat ihmeissään kun kerrottiin Tuvalun kentästä, jossa koirat pääsi vapaasti juoksentelemaan kiitoradalla. Kerran oli kuulemma Aitutakilla kone törmännyt kanaan ja koneeseen oli tullut kymmenien tuhansien eurojen tuhot, että ei ole mitään ihan pieniä ongelmia nämä. Kuultiin myös, että lentäjät aina katsovat silmämääräisesti matkustajat läpi ja päättävät sitten paljonko rahtia voidaan koneeseen ottaa. Meitä oli kuulemma katsottu sillä silmällä ja iloisesti todettu, että nyt vaan reilusti rahtia lisää sisään. Huumorimiehiä nämä äijät ja hiukan on näköjään rennompi tyyli täällä illanviettojen suhteen kuin normaalisti. Rentoja äijiä, mutta silti todellisia ammattilaisia, sillä näitä koneita ei mitkään tietokoneet ohjaile, vaan koko matka ja kaikki laskeutumiset on ihan itse klaarattava.

Yö laskeutuu Pukapukan laguunin ylle
Kello 22 aikoihin käveltiin takaisin majoitukselle, jossa koko perhe oli vielä pihalla istuskelemassa ja iltaa viettämässä. Sisällä oli kuulemma aivan liian kuuma olla. Pienin lapsi makasi perinteisellä matolla maassa ja äiti heilutteli käsin tehdyllä viuhkalla jatkuvasti lapsen yläpuolella. Mentiin istumaan samaan porukkaan ja saatiin kookoksia ja utoa vielä iltapalaksi. Uto on kuulemma Pukapukan omena. Oli todella mahtavaa jutella kirkkaan tähtitaivaan alla heidän kanssa ja kuulla kaikenlaisia tarinoita saarelta. Uskomatonta mutta totta, täällä on todellakin edelleen käytössä käytäntö, että sääntöjä (paikallisia lakeja) rikkovaa henkilöä rangaistaan kohtelemalla häntä rikoksen vakavuudesta riippuen, tietty määrätty aika lapsena. Ja tämä aika voi myös olla todella pitkä. Pukapukan oma kriketti (kirikiti) on myös tärkeä osa saaren kulttuuria, mutta tämän kriketin säännöt on hyvinkin omanlaiset. Kylien välillä on todella kova kilpailu ja pelin aikana on kaikenlainen kuittailu ja häirintä sallittua. Mikäli järjestävä kylä on tehnyt liian vähän ruokaa tarjottavaksi, tuomitaan peli jo siltä seisomalta hävityksi. Todella provosoivat voitontanssit tanssitaan suoraan häviäjien nenän edessä ja kylän naiset antavat myös häviäjien kuulla kunniansa. Minkäänlainen väkivalta ei sen sijaan ole ikinä sallittua ja siitä napsahtaa aiemmin mainittuja rangaistuksia välittömästi. Häviävä kylä joutuu siis yleensä valmistamaan voittajille ruokaa tai tekemään työtehtäviä ja Frisbiekin huvittuneena mainitsee kirjassaan, että täällä saatetaan pelata useampi päivä siitä, että voittajajoukkue välttyisi muutaman tunnin työltä. Kuultiin myös mielenkiintoisena tietona, että vuoden 2005 syklonin seurauksena laguunin sisään oli tullut iso hai, joka edelleen pyörii ympäri laguunia. Hyvin mielenkiintoisesta ja erikoiesta perinteestä, tango-tangosta, en nähnyt päivän tai illan aikana havaintoja, mutta en pidä mahdottomana, että sekin perinne olisi vielä voimissaan. Tango-tango on siis hyvin erikoinen Pukapukalainen "hippaleikki" ja lopusta saat kyllä itse ottaa selvää. Lue vaikka Robert Dean Frisbien "Island Of Desire", jonka saa ladattua netistä ilmaiseksi.

Pukapukan ilmastointi
Huomattiin illan aikana sama hauska asia kuin Frisbie kirjassaan, että vaikka miten selität kotimaatasi ja yrität piirtää paperille, niin aina vaan puhutaan saaresta. "Kuinka paljon ihmisiä teidän saarella on? Minkälainen kirkko teidän saarella on? Mitä syötäviä lintuja teidän saarella on? Ei kai teidän saarella ole koiria?" Jännästi täällä siis selvästi pelätään koiria, koska niitä ei paikalliset ihmiset ole nähneet ja miettivät, että jotain hirviöitä niiden täytyy varmasti olla, kun on kerran kirous annettu. Näihin kaikkiin meille esitettyihin "saarikysymyksiin" oli onneksi näin "saarelaisena" (Kotkansaari) hyvin helppo vastata. Täällä ei voi ihmiset mitenkään käsittää mantereen käsitystä ja heille kaikki maailman paikat on vain pieniä saaria meressä. Hyvin harva ihminen on käynyt Pukapukan ulkopuolella, puhumattakaan jostain isommasta mantereesta. Huomasin, että tässä vaiheessa jo koko Pukapuka tiesi miksi oltiin täällä ja moni kyseli minun mukana kulkevasta kirjasta. Hyvin nopeaa ja tehokasta on siis tiedonkulku täällä. Annoin ihmisten selailla kirjaa ja siellä on kuulemma seassa niin vanhaa kieltä, että edes paikallisetkaan ei enää ymmärtäneet kaikkea. Muutama ohikulkijakin pysähtyi ihan vaan kuuntelemaan meidän jutustelua ja välillä heitti omia kysymyksiä sekaan.

Täällä Pukapukalla on myös jännä tapa, että ihmiset juo keitettyä vettä kahvin tai teen sijaan ja kuuman juominen kuulemma viilentää kehoa kuumana iltana. Huomasin, että porukka hiukan salaa naureskeli tätä juttua ja nyt saattoi kyllä olla typerän turistin vedätysyritys meneillään. Sanoin vastaiskuksi, että Suomessa taasen juodaan aina mahdollisimman kylmää, sillä se saa olon tuntumaan lämpimämmältä pakkasessa. Pakkasen käsitystä tosin tuskin kovin moni täällä ymmärsi, mutta kevyttä, leikkimielistä kuittailua ja hyvin hauskaa oli kaikilla. Istuttiin ulkona pitkälle yöhön, jonka jälkeen käytiin vielä rannassa kävelemässä ja katselemassa Pukanpukan tyynen laguunin yllä kirkkaana loistavaa täysikuuta. Jotain todella maagista tässä paikassa on ja tämä oli kokemus, joka varmasti jää loppuelämäksi mieleen. Koska yö oli todella kuuma, perhe oli päättänyt nukkua ulkona ja lapset oli jo unten mailla auton lavalla kun palattiin, joten saatiin koko talo vain omaan käyttöön. Ehkä tosin olisi parempi idea ollut meidänkin nukkua ulkona, sillä jos heillä on sisällä kuuma, niin miten meidän sitten käy?

Huikea päivä ja niin paljon päivän tapahtumia pyörii mielessä, että ei taatusti ole helppo nukahtaa.